Tsemppikuukausi - Tavoitettu tavoite!

Tsemppikuukauden porraspäivät.

Marraskuussa työpaikallani vietettiin tsemppikuukautta. Käytännössä tämä tarkoitti monenlaista tykytoimintaa ja mahdollisuutta panostaa omaan hyvinvointiin. Kuukauden alussa jokainen työntekijä sai kirjata käytävän taululle oman hyvinvointia lisäävän tavoitteensa. Tavoitteita oli laidasta laitaan. Joku halusipanostaa unen laatuun ja määrään, toinen säännölliseen ruokailuun ja kolmas sosiaalisempaan vapaa-aikaan.

Oman tavoitteen laatiminen oli haastavaa. Perusasiat tuntui olevan kunnossa. Liikun, nukun ja syönkin melko oikein. Välillä toki lipsuu (etenkin näin joulusuklaiden ja pikkujoulujen kirottuna aikana). Siitä sitten poden huonoa omaa tuntoa. Huonoa fiilistä aiheuttaa myös alituinen kiire korttipajalla näin syyskautena, kun tuo toinen rakas harrastus, askartelu meinaa ottaa aivan uuden mittakaavan. Ja treenatakin pitäisi. Niinpä. Pitäisi.

Sitten koin herätyksen. Vaadinko nyt vähän liikoja itseltäni. Joulukortteja ei ehkä tarvitse tehdä kolmeasataa (etenkään kun niitä ei tunnut kaupaksikaan tänä vuonna menevän (Wink, Wink). Pitkän päivän jälkeen ei tarvitse jaksaa juosta kuutta kilometriä kotiin, vain koska salille ei enää ehdi. Ja jospa sen kerran kun eksyn pikaruokalaan söisinkin sen purilaisen hyvällä mielellä, kunhan siitä ei tule tapa. Ja omaksi lupauksekseni muodostuikin: "Olen armollisempi (itselleni).

Ensimmäiset viikot painoin silti treeniä, söin paremmin ja huonommin ja korttiakin pukkasi kiitettävää tahtia. Tarvitsin herätyksen. Herätys tuli 2 viikkoa sitten, kirjaimellisesti. Aamulla puoliunissani käänsin päät ja kuului naksahdus. Tämän jälkeen pistävä kipu levisi selästä niskaan. Hartiat jumittuneena kampesin itseni sängystä ja suuntasin töihin. No, eihän siitä mitään tullut, kun rintarangan lukko jumitti myös kaikki ympäröivät lihakset. Työterveyslääkärin kautta fysioterapeutille ja yksi tuskallinen yö. Toinen päivä oli vielä kivuliaampi. Kolmantena päivänä alkoi hellitää. Ja tietenkään noina päivinä ei voinut edes askarrella treenaamisesta puhumattakaan. Vajaan viikon päästä päätin tehdä kevyen salitreenin. Ja kipu pysyi poissa.

Viime viikolla tapahtui ihme. Päätin lä

hteä lenkille. Ajattelin, että pakko ei ole kuutta kilometriä juosta, vaan sen verran kun hyvältä tuntuu. Jos edes kilometrin niin olen tyytyväinen. Lenkkikamoja pukiessa olin jo ihan fiiliksissä. Mieli oli kevyt ja iloinen. Lenkkireitinkin päätin vaihtelun vuoksi valita aivan tavallisesta poikkeavaksi. Aika kului ja juoksu sujui hyvin raikkaassa syyssäässä. Edes pimeys tai tihkusade ei haitannut. huomaamattani kuusi kilometriä oli täynnä. Päätin vielä vähän kiertää ja ajattelin, että katsellaan nyt tovi miten tässä jaksaa ja kohta täynnä olikin kahdeksan kilometriä. Tässä vaiheessa tunsin kyllä ennätysmatkan polvissani, reisissäni ja säärissäni, mutta olin päättänyt. Vielä kaksi kilometriä ja olisin juossut kympin. Kympin, joka on aina tuntunut niin tavoittamattomalta. Jalkojen kipuillessa muistin kuitenkin kuinka vuosi sitten kuudella kilometrillä kaksi viimeistä kilometriä tuntui yhtä tuskallisilta ja silti sen tein. Ja kuinka kipu helpottaa kyllä heti kun juoksu on ohi, tai ainakin seuraavana päivänä. Ja niinpä sitten juoksin kympin.

Tyytyväinen kympittelijä.

Ja voi mikä riemuntunne tuon suorituksen jälkeen. En olisi uskonut, että minusta on kympin juoksijaksi vielä vuosiin. Sen verran hitaalta tuo kehittyminen näillä lääkecoktaileilla tuntuu. Sunnuntaina juoksin taas kympin, ja nyt se oli jo aavistuksen helpompi. Ja uskallanpa väittää, että aika lähelle on tuota armollisuutta päässyt, kun lähtee juoksemaan ilman tavoitetta, ja sitten yllättääkin itsensä noin. Ja tällä armollisemmalla linjalla aion jatkaa tovin. Ei suuria vaatimuksia kehittymisestä jatkuvasti itselle ja vähän voi joulusuklaitakin maistella. Joulukortitkin alkaa olla tavoitemäärässä ja siinäkin voi hellittää. Tarpeeksi uniaikaa vaadin jatkossakin. Mutta ennen kaikkea treenin pitää olla mukavaa, ei pelkkiä vaatimuksia itselle jatkuvasta kehittymisestä vaan nauttimista hetkestä.

Ps. Näin kaunis auringonnousu oli marraskuussa yhtenä perjantaina, mutta talvi tulee, ei auta. Pitäisiköhän hankkia talvijuoksukengät? Onko se juoksu talvella kivaa? Ei voi tietää jos ei oo koskaan kokeillut.