Balanssia bodyyn

Luulettepa varmaan, että olen kisojen jälkeen laiskotellut. Ei pidä paikkaansa. On käyty salilla, heitetty palloa, työnnetty kuulaa hölkätty ja sitten tasapainotettu vartaloa eli Bodybalance-tunteja. Uinti on toistaiseksi jäänyt, mutta sekin vain käytännön syistä lähes jokaisen altaan ollessa suljettuna. (Toki olen ihan vähän järvessä uinut, mutta en pidä näkemästäni vedenpohjassa, joten pitäydyn mieluummin altaissa.)

 

Tänään oli kuitenkin ohjelmassa Bodybalance.  Onnekseni Bodybalance tunnilla noudatetaan samaa ohjelmaa useita viikkoja niin minäkin sitten aina viimeisillä kerroilla ymmärrän mitä tapahtuu. Kun aloitin kuntoilun, Bodybalance oli yksi lempitunneistani, etenkin viimeiset 10 minuuttia jolloin nukutaan salin lattialla. Nykyään bodybalance tuntuu jopa tylsältä rauhallisine liikkeineen, mutta toimii palauttavana treeninä kuitenkin paremmin kuin malttamaton itsenäisesti tehty venyttely ja auttaa  minun ikuisesti jumittaviin lonkan koukistajiin.

 

 

Bodybalance sopii rauhallisuutensa puolesta myös aloittelijoille ja jopa minä pysyn hyvin mukana, etenkin jos ohjaajana on Pikku-Liisa. Itsehän en ole mitenkään pienikokoinen, niin voin hyvin minua 15 senttiä pidempää ohjaajaa kutsua Pikku-Liisaksi. Päätin hänet nyt kuitenkin näin nimetä, koska erään tunnin alussa hän kertoi saamastaan palautteesta. "Ohjaaja on ammattitaitoinen, mutta hän on niin pieni, että häntä on vaikea nähdä salin edessä." Muuten yhdyn kyllä arvosteluun, mutta ei se Liisa nyt niin pieni ole. 

 

 Pari kertaa, kuten tänään, olen eksynyt kuitenkin jonkun muun ohjaamalle Bodybalance-tunnille. Silloin voin vain ihmetellä mitä tapahtuu, kun ohjaaja kehottaa soturi kakkoseen ja mietin, että oliko tämä nyt se jousiampuja-soturi vai se jolla on miekka. Pikku-Liisa muistaa aina kertoa mihin

varpaiden kuuluu sojottaa ja minkä käden väännät mihin asentoon. Tämän päiväisessä Balancessa oli kyllä yksi iso plussa. Rentotumisen alkaessa ohjaaja sanoi "kaikella mitä olet tänään tehnyt on ollut tärkeä tarkoitus". Tiesin että sille kahvitteluhetken juustokakkupalalla oli jokin merkitys ja nyt sain perustelun tuolle teolle.

 

 Olen myös aina kokenut olevani (vartaloltani) joustamaton, mutta nyt, reilun puolivuotta kiltisti Balancessa käyneenä, yletyn jo hipaisemaan varpaitani.

 

Loppuun vielä osuva horoskooppi MeNaiset-lehdestä Oinaalle (Joka siis olen). Tiedä nyt sitten, liittyykö tuo niinkään rahaan, vai voisiko olla niin, että Verottajakin on oinas. 

 

 

 

 

 

Voi Haikeus: Gaalaillallinen!

Keskiiviikkona omat lajit olivat ohi ja niinpä päätimme päivän sijoittaa ostosreissuun. Aamulla olo ei tuntunut kovin voittajalta, kärsin ilmeisesti nestehukasta edellisen päivän suolaveden litkimisestä huolimatta. Ostoksille oli kuitenkin lähdettävä ja tuoremehun litkimisen jälkeen olo alkoi lasi lasilta helpottaa. (Ei, minulla ei ollut krapula, koska ainakaan tietääkseni en ollut nauttinut humalluttavia aineita, jos kisojen humalluttavaa tunnelmaa ei lasketa.)

Kisajärjeställä oli hieno diili paikallisliikenteen kanssa ja pääsimme kisapasseilla ilmaiseksi hyödyntämään paikallisliikennettä. Hyppäsimme siis bussiin ja kohti ostoskeskusta, jota muut olivat kehuneet. Ja löytyihän se, tosin mitään ostoksia ei juuri tarttunut mukaan muutamia lahjuksia lukuunottamatta.

Europa-ostoskeskus oli hinnat (ja palvelu, joka oli erinomaista) huomioiden suunnattu erityisesti turisteille.

Paluumatkalle lähdimme hyvissä ajoin, jotta ehtisimme Circle of Lifeen, yhteishenkeä nostattavaan lopputapahtumaan. Meille oli ohjeistettu kaikkien bussin päätyvän hotellimme läheisyydessä sijaitsevalle bussiasemalle. Se bussi, jonak me valitsimme päätyi kuitenkin hieman eri näköisiin maisemiin,

Tätä voisi kai kutsua paikalliseksi Hervannaksi.

Bussin kaartaessa päätepysäkille betonilähiössä, kuski teki erittäin selväksi, että meidän pitää poistua kyseisellä pysäkillä. Onneksemme löysimme kuitenkin tutumman numeron bussin, jonka kuski naureskellen poimi meidät kyytiin. Tulipahan nähtyä hieman sitä toistakin puolta Vilnasta. Tosin Circle of life jäi näkemättä tämän  suunniteltua pidemmän Extempore seikkailun takia.

Viimeisen illan kunniaksi oli tiedossa vielä Gaalaillallinen. Tätä varten meidät pakattiin bussiin ja vietiin hieman hulppeampaan hotelliin kaupungin ulkopuolelle. 

Hulppeat oli puitteet.

Illallisella jaettiin vielä osa palkinnoista, syötiin, rentouduttiin ja tietysti tanssittiin. Olipa rakas naapurivaltiomme (sen tarkemmin maata pilkkaamatta) keksinyt oman yhteislaulunkin, johon muutama muukin kuin Ruotsalaiset (oho, mainitsin sittenkin) osallistui.

Ruoka oli hyvää (tai ainakin osa siitä oli) ja sitä oli riittävästi (vaikka sitäkin joku epäili.)

Illallisen aikana  myös Julkistettiin seuraavien EHLT-Games kisojen järjestäjä: Suomi, Vantaa, 2016!

Ulkona järjestetty tulishow asetti riman korkealle Suomen kisojen illallis-ohjelmaa ajatellen.

Parasta oli kuitenkin juhlia kisatovereiden kanssa, vaikkakin pieni haikeus alkoi jo hiipiä viimeisenä iltana. Ja hei, ei se Ruotsalaisten laulu niin kamalaa ollut, mutta kyllä tanssiminen aina yhteislaulun voittaa.

Ps. Muistathan tykätä blogista myös facebookissa, niin saat aina tiedon uusimmista päivityksistä. Ehkäpä saan tänne joku päivä sellaisen "Tykkää"- facebook-napin, kunhan vähän opiskelen.

Yleistä urheilua eli Vilnan kisat 4. kisapäivä

Kuumana ja hiostavana koitti kisojen neljäs päivä jolloin luvassa oli siis yleiurheilua. Minun kohdallani kyseessä on siis kuulantyöntö, pallonheitto ja yllätyksenä muille ja myös itselleni viime hetkillä sovittu 4 x 100 metrin viestijuoksu. Kyllä, minä itse ehdotin, että voisinkin olla mukana viestissä, jotta saataisiin joukkue kasaan. Aiemmin oli hyvin selvästi esittänyt kantani painostuksesta, jota koin viestijoukkueen kasaamiseksi. Nyt tilanne oli kuitenkin toinen, jos kerran itse ehdotan eikä kyse ole muiden ihmisten painostuksesta johonkin, mitä itse en koe omakseni.
Hienointa yleisurheilun alkaessa oli kuitenkin se, että ensimmäistä kertaa myös minä pääsin kannustamaan muita, eikä tarvinnut vain paskat housussa odottaa omaa urheilusuoritusta.

Oma urheiluni alkoi puolen päivän maissa pallonheitolla. Sarjassani oli vain 2 osanottajaa minun lisäkseni. Pallonehiton harjoittelu oli jäänyt täysin viime tippaan, joten viimeiseksihän minä jäin. Tosin tässä tapauksessa se tarkoitti pronssia. Jännä sinänsä, että olin ajatellut sen pallonheiton jokseenkin nolona lajina, mutta norjalaisen kanssakilpailija viskastua helpon näköisesti lähes 40 metriä omien heittojeni jäädessä alle 20 metriin erinöisten tekniikkaongelmien johdosta, ymmärsin, että helppoa ja noloa se ei ole vaan varsin ihailtavaa, jos sen kunnolla osaa. Pallonheitttoon aion ehdottomasti jatkossa panostaa ja olenkin sitä käynyt jo viime viikolla sen verta treenaamassa, että maaginen 20 metrin raja ylittyy. Pallonahan tuossa siis kuuluisi olla krikettipallo. Liettualaiset ystävämme kuitenkin olivat jostain löytäneet huomattavasti pienempiä mystisiä punaisia kumipalloja, joka lajia enemmänkin harrastaneille oli kummastus.

 Kuva:Tuija Helander

Vähän hymyilyttää palloheiton palkintopallilla, vaikka oma tulos itseä lähinnä nauratti.

Kuulantyöntö meni mielestäni hyvin ja siinä ei suurempia paineitakaan syntynyt. Harmi sinänsä, olin nimittäin ainut osanottaja omassa ikäluokassani. Naureskelijoille tässä vaiheessa näpäytyksenä totean, että osanottajien lukumäärälle minä en voi mitään. Voin vain lohduttautua ajattelemalla, että Euroopassa on varmasti lähemmäs tuhat ikäistäni sydän- tai keuhkosiirrokasta,mutta eipä vaan kukaan muu tullut työntämään kuulaa, joten rohkealla osallistumisellani olin siis kullan ansainnut. 

Kuva: Tuija Helander

Tuima ilme niinkuin kunnon kuulamörssärillä pitääkin.

kuva: Tuija Helander

Ei ollut kuulantyönnön palkintopallille tunkua.

Toki olin myös lähes kuuden metrin tulokseeni kahden viikon treenaamisella tyytyväinen ja tästä on hyvä lähteä treenamaan seuraaviin kisoihin.

Päivän päätteeksi oli vielä viestijuoksu.

Pari kertaa kapulanvaihtoharjoitusta. Sain onneksi juosta ensimmäisenä, joten minun täytyi vain osata ojentaa kapula TIPUTTAMATTA seuraavalle. Se jännitti eniten. 

Vastassamme oli International team, joka koostui kolmesta ruotsalaisesta ja yhdestä norjalaisesta kilpasiskosta. 

Itse juoksusta en muista muuta, kuin ajatelleeni, että nyt vaan juoksen niin lujaa kuin ikinä. ja 100 metriä menikin ihmeen nopeasti ja sain kuin sainkin tiputtamatta kapulan Super-Marjon käteen. Marjon pingottua kapulan Jaanalle, Jaana kipitti hurjaa vauhtia kapulan Tuijalle joka maaliin juostessaan ehti jopa vilkuttaa katsomoon. Ja me voitettiin. ja parasta että se oli Ruotsi (ja myös vähän Norja) ketä voitettiin.

Kuva: Teijo Hietanen

Mahtava kunnia oli juosta  Suomen viestijoukkueessa niin mahtavien siirrokasystävien kanssa. Taisinpa yllättää myös kannustajamme ja kaikista eniten itsenikin juoksullani. 

Ja tässä siis vielä Yleisurheilun mitalisaldo. 

Hopea ei oo häpeä! Eli Vilnan kisat osa 3.

Sunnuntaina oli vuorossa maastojuoksu. Säätiedotus lupasi hellettä. Oloni lupasi jännitystä.
Joukkueenjohtajamme kertoi, ettei sarjassani ole kuin 2 muuta, mitali on varma, mutta se ei ollut pääasia. Pääasia itselleni oli edelleenkin tehdä se niin hyvin kuin vaan pystyn. Toisen kilpakumppanin kanssa juteltua, selvisi, että hän aikoo kävellä koko matkan. Oma tarkoiyukseni oli hölkätä, ainakin vähän.

Maastojuoksupaikka oli puistossa, asfaltilla, varjossa onneksi enimmäkseen kuitenkin.
Kierrettävänä oli n. 2 kilometrin kahdesti. Ennen lähtöä jännitti, enkä edes oikeen tiennyt miksi. Onneksi sai tuo rakas Ambit olla kädessä ja musiikkia spotifystä. (Ei, kumpikaan ei ole maksanut minulle mainonnasta.)

Kuva: Jorma Huusko

Ready, set, GO! Yhteislähdössä tarkoituksella, en ihan eturivissä ollut. Brittiystäväni sanoi ainakin alun menevän samaa matkaa, mutta äkkiä sitä kuitenkin tuli himo yrittää vähän kovempaa. Sykkeessä oli 20 lisälyöntiä minuutissa jännityslisää, en ole ikinä tuollaisia sykkeitä nähnyt itselläni, eikä Meilahden herrat varmaan näitä uskoisi, kun "Ei siirtosydämellä tuollaisiin sykkeisiin päästä".

Kovin paljoa ei ole muistikuvaa matkalta. Edes pikkupätkiä kävellessä ei syke tuntunut laskevan alle 150. Kerran mittaria vilkaistessa näin tuon huipun 181! En ole ikinä tuollaista sykettä nähnyt harjoituksissa. Silloin järki käski vähän jarruttaa, vaikka jalat olisivat vielä kuljettaneet. Tuntuu, että enemmän hölkkäsin, kuin kävelin. Toisella kierroksella huomasin yhdessä kohtaa mukulakivipätkän, jota en ensimmäisellä kierroksella huomannut. Illalla muiden juoksijoiden kanssa puhuessa selvisi, että kyllä se siinä jo ensimmäisellä kierroksella oli, en vain ollut keskittyneenä sitä huomannut. Ihmeen nopeasti meni matka, ja yhtäkkiä näänkin jo maaliviivan ja kannattajat ojentaa minulle lippua käteen maaliinjuoksua varten. Ja pystyn jopa lisäämään vähän vauhtia loppua kohden.

Kuva: Jorma Huusko

Ihmeen nopeasti meni matka, ja yhtäkkiä näänkin jo maaliviivan ja kannattajat ojentaa minulle lippua käteen maaliinjuoksua varten. Ja pystyn jopa lisäämään vähän vauhtia loppua kohden.

Ja sis hopeaa tuli. Kultaa henkisesti, koska olin niin ylpeä omaan suoritukseeni ja aikaani. Pari minuuttia hävisin oman sarjani voittajalle. Ja kaikki tämä reilun puolen vuoden treenaamisella. Tavoite Helsingin kisoihin on siis selvillä ja maastojuoksu tulee ehdottomasti pysymään lajeissani vaikka erityisesti tuo juoksutreeni on ollut yhtä tervanjuontia.

Mahtavaa. Näitä fiiliksiä lisää!

(Naaman punaisuudesta voi päätellä vallinneen lämpötilan.)

Enpä olis ihan heti uskonut vuosikaan sitten, että tuossa ajassa minä, Liikuntaa vihaavaa ihminen juoksen 4 kilometriä Vilnan EM-kisoissa. Onneks jotkut muut uskoo, vaikka itse en aina uskokaan. Kiitokset siis Sponsoreille, Rainerille (Jessica Leppävaaran Fressistä) Super-Marjo, Avokki ja ne ystävät jotka ovat rinnallani tässä projektissa minua tukeneet. Toisaalta myös kiitos niille tyypeille, jotka päätään asiasta aukovat, niin pääsinpä näyttämään, mihin musta on ;)

"Hei Beibi mennäänkö uimaan"- eli Vilnan kisat osa 2.

Sunnuntaina oli minulla ensimmäinen kisapäivä. Unet jäi vähän lyhyeksi, kun lähtö hallille oli aikaisin aamulla. Minun lisäkseni Suomen joukkueesta osallistui uintiin vain yksi kilpailija, Pertti Salminen,  joka oli konkari monen vuoden ajalta. Hän jakoi avuliaasti minulle käytännön vinkkejä kisajärjestelyistä. Mukanamme oli myös muutama kannustaja muun Suomen joukkueen puolustaessa lentopallon mestaruutta.

 Tässä sitä vielä ihmetellään mitä tuleman pitää.

 

Kun pääsimme hallille, odottelimme ja ihmettelimme hämillämme mitä tapahtuu ja missä.

Lopulta saimme avaimet vaatekomeroihin ja lähdimme kohti pukuhuoneita. Altaalle siirtyessä juuri kukaan ei pesytynyt, mikä järkytti meitä hygienisiä pohjoismaalaisia. Norjalaiset kanssakilpailijani olivat ainoat kunnolla peseytyneet. He myös vaihtoivat jo muutaman sanan kanssani ja olivat muutenkin hyvin ystävällisiä. Houkuttelivat minua myös omaan kansainväliseen viestijoukkueeseensa, johon alustavasti lupauduinkin.

Seuraavaksi hämmentyneinä odottelimme, startti-listoja. Muutaman kerran kävin altaassa toki treenaamassa myös. Heikotti, jännitti, ahdisti. Sitä alkoi miettiä mihin soppaan sitä on lusikkansa laittanut. Sarjassani uivat 2 mukavaa norjalaista ja hollantilainen MM-uimari, jonka mahtavia suorituksia olinkin jo stalkannut. Pitkällisen odottelun ja panikoinnin jälkeen oma lähtöni kuulutettiin.

Päätin aloittaa altaasta, toisin kuin kaikki kanssakilpailijani. Taisi sydän hakata jo tuhatta ja sataa ennen startti-vihellystä.

Alku lähti paniikista hhuolimatta hyvin. Hieman ennen tosita päätyä (uimme siis 25 metrin altaassa ennakkotiedoista poiketen), hätäännyin entisestään, tuntui ettei happi riitä. En luottantukaan itseeni tarpeeksi.  Käännyyttyäni näin kaikki kanssakilpailijani jo kaukana, lähellä maalia.
 Pienen hetken olin aikeissa luovuttaa, tuntui, että hukun siihen paikkaan, en pysty uimaan vetoakaan, mutta jokin ääni sisälläni käski uida loppuun, vaikkapa sitten huonolla tekniikalla, pää pinnalla.

En missään vaiheessa kuvitellut pärjääväni kanssakilpailijoilleni, mutta olin pettynyt omaan suoritukseeni, koska panikointini pilasi sen. Tavoitteeni, kun oli uida oikeaa rintauintia koko matka, ei pää pinnalla. Koin oloni niin huonoksi, että vetäydyin selkäuinnista. En halunnut tuntea tuota hätää ja paniikkia jonka olin kokenut rintauinnissa. Pahoitellen peruin myös yhteistyön kansainvälisessä viestijoukkueessa norjalaisten kanssa.

Välittömästi kisan jälkeen koin vain ahdistusta ja harmia, että olin panikoinnillani oman suoritukseni pilannut. Uhosin jo Suomen joukkueelle, että kisauintini olivat siinä. Tällä hetkellä en osaa sanoa, mitä tulevaisuudessa teen uintiasian kanssa. Sen verran tiedän että treenimuotona uintia jatkan, toistoja toistoja, toista ja varmuutta. Ja käyhän se aerobisesta harjoittelusta kuitenkin, mutta kisoihin. EM- saatikka MM-kisoihin lajivalintoja harkitsen uudemman kerran.

Iltapäivällä oli vielä ohjelmassa "planting of Hope Tree", eli toivon puun istuttaminen. Lähdimme Super-Marjon kanssa mielenkiinnosta katsomaan, kun emme päässeet enää lentopalloilijoita finaaliin kannustamaan. Käytännössä meidän vietiin bussilla (hollantilaisten kanssa) kaupungin laitamille sairaala-alueelle odottelemaan hämmentyneenä p

Tuo kisapäivä opetti paljon. Sen, kuinka tärkeää on luottaa itseensä. Sen, että Norjalaiset ovat mahtavaa porukkaa ja Hollantilaiset ovat ... niin no... hyvin erilaisia kuin suomalaiset. Sen, että peseytyminen ennen uima-allasta on monessa kulttuurissa aivan vieras asia (Enpä taida ulkomailla uimahallissa käydä) sekä käytännön juttuja uimakisoista.

 

 

 

 

Kisafiiliksiä

Kisat ovat nyt ohi ja fiilis on huikea, siitäkin huolimatta, että Finnair hukkasi koko lentokoneellisen laukut mitaleineen kaikkineen. Muistoja ja kokemuksia joita reissusta sain, ei edes Finnair pysty kuitenkaan kadottamaan.

Kisajoukkueemme oli aivan mahtava. Ensimmäinen huikea fiilis oli avajaiskulkueessa.
Ensin kokoonnuimme aukiolle, jossa järjestäydyimme joukkueittain. Siitä kävelimme joukkueittain Liettuan armeijan soittokunnan soittaessa mahtipontista marssimusiikkia pitkin erästä pääkatua vanhalle toriaukealle.

Aikamoinen kunnianosoitus Liettualta järjestää armeijan soittokunta tahdittamaan avajaiskulkuettamme.

Kuva: Tuija Helander

Aukeaa kohti marssiessa Fiilis oli mahtava. Ihmiset kadun varrella vilkuttivat ja läpi marssin koin kylmiä väreitä silkasta riemusta olla mukana tuossa tapahtumassa.

Kuva: Risto Aholainen

 

Avajaismarssi päättyi aukealle josta siirryimme Grand Dukes palacen sisäpihalle viettämään kisojen avajaisiltaa.

 

Avajais-illan ohjelmassa oli puheita, joista osittain äänentoiston, osittain puhujien hieman epäselvän aksentin takia, osittain kurisevan vatsani takia, meni ohi. Puheiden lisäksi katselimme muutaman historiallisen  tanssiesityksen, joka ei kuitenkaan vedä vertoja Sykkeen omille pikkujoutsenille. Odotus kuitenkin palkittiin ruhtinaallisesti notkuvin pöydin.

 

Avajaisiltana pöydät notkuivat paikallisia herkkuja.

 

Ruoka oli hyvää ja sitä oli melkein riittävästi, eli jotkin ruokalajit loppuivat kesken ja suurimmalle osalle eurooppalaisista kiertävä Buffet pöytä ei ollut tuttu vaan kaikki rynnivät eripuolilta pöytää ruokien kimppuun ja tästä syntyi kirjaimellisesti Seisova pöytä. Vatsat saimme kuitenkin täyteen, kuhan maltoimme hetken odottaa hätäisempiä.

 

Viimeistään saliin kannettu valtava kakku sai loputkin vatsansopukat täytettyä.

 

Vielä pienet poseeraukset lipun kanssa, ja sitten hotelliin unille ja valmistautumaan seuraavan päivän uintiin. Sen verran voin uinnista paljastaa, että se ei mennyt niin kuin Strömsössä.

Enemmän kisakuvia sekä jo päivitetymiä kisatuloskia voit käydä kurkkimassa Sydän- ja keuhkosiirrokkaiden facebook sivuilta. (Muistathan tykätä :) )

 

 

Lähtöpaniikkia

Huomenna on lähtö Vilnaan. Olo on kaikkea muuta kuin itsevarma. Jännittää, pelottaa ja ahdistaa, vaikka kaikki kanssalähtijät ovat yrittäneet kannustavasti rauhoitella. Eniten jännittää uinti, vaikka sitä olen eniten treenannut. Toisaalta maastojuoksu jännittää myös sillä oikea reisi on jotenkin ihan jumissa ja joka askel sattuu tällä hetkellä. Ja niin, pallonheitto jännittää toki myös, ja toivon etten ole ensimmäinen heittäjä niin voin vähän vakoilla mallia muilta, sillä sitä en ole päässyt edes testaamaan. Tiedän, että kisoissa on tosi kovia vastuksia ja se kasvattaa paienita entisestään, vaikka suurin voitto olisi saada hyväksytty tulos lajeissa joihin olen ilmoittautunut.

Kuulantyöntöä olen siis treenannut. Ystävällisesti ohjaajakseni lupautui työkaverini, joka Youtubesta asiaa opiskeli varta vasten. Ja onhan tuo avokkikin kerran uskaltautunut seuraksi, vaikka paha suustani treenatessa olenkin.

Tässä vähän todistusaineistoa viime viikon treeneistä.

 

Mittanauhaa, ei sattunut mukaan, mutta "Lotta 156cm-mitalla" saatiin tulokseksi n.4,5 metriä. Äsken meni jo 5,20m. Ei tuolla nyt hyvää sijoitusta ole tiedossa, mutta teenpä silti taas jotain ihan uutta ihmeellistä.

Tässä vielä päivän saalis ajatellen avajaisparaatia.

Yksi oleellinen asia on kuitenkin vielä tekemättä, eli pakkaaminen. Ja sen kimppuun käyn seuraavaksi. Kisojen aikana blogin päivittäminen saattaa olla haastavaa, mutta viikon kuluttua viimeistään kerron kuulumiset. Pitäkäähän peukkuja.

 

 

Sairaalasänkysimulaattori

Tänään lounastaessa Hopeaketun kanssa tuli puheeksi nukkuminen sairaalassa. En siis ole nyt yöpynyt sairaalassa, mutta keskustelumme herätti muistot elävästi henkiin. Mikäli et ole ikinä ollut yötä sairaalassa, voit saada kokea pienen osan elämystä kotonasi. Kääri patja tuorekelmuun, tämän jälkeen levitä päälle mahdollisimman karkea lakana. Sairaalan tyynyn voit rakentaa seuraavasti: Laita kasa sanomalehtiä muovipussiin ja koko komeus tyynyliinan sisään. Mikäli kotoa löytyy ilmastointilaite, laita se täydelle teholle ja ota peitoksi ohut lakana. Ja ei muuta, kuin hyvää yötä.

 

Tottunut potilas ottaa oman tyynyn (ja marsun) mukaan sairaalaan.

 

   Sairaalassa ilo ei lopu sängyn erityiseen mukavuuteen. Onnekkaana voit saada huonekavereiksi, muutaman iäkkäämmän rouvan, joiden elämä ei ole millään tavalla mallillaan ja siitä saatkin kuulla koko hereillä olo-ajan. Paitsi, silloin kun he nukkuvat, kuorsauksen sävyttämänä. Ja sitten on nuo sairaalan omat pikkujumalat, yöhoitajat. Miten tärkeäksi he saavatkin kokea itsensä läväyttäessään keskellä yötä täydet valot päälle laittaakseen antibiootin suoneesi. Ja usko, mutta on myös niitä pienemmän jumalkuvan omaavia, jotka osaavat sen myös vähemmällä valolla laittaa oikeaan osoitteeseen.

Ja juuri kun nukahdat, noin kello viideltä aamuyöllä,  on ainoa oikea aika punnita ja mitata lämmöt ja verenpaineet. Seuraava herätys on seitsemältä tuntiessasi neulan tunkeutuvan kyynärtaipeeseesi. Oih, ihanat verenimijät laboratoriosta ovat siis löytäneet sinut. Mikä miellyttävä herätys.

Huomenta vaan! (Tämä ei kyllä ole verikoe vaan kanyyli, mutta sopii teemaan.)

 

Tässä vaiheessa nälkä on jo valtava, koska edellisen kerran olet saanut ruokaa yli 12 tuntia sitten. Ja puoliyhdeksältä saat herkkuaamupalan ja jäähtyneen kahvin. Palveluun nähden hotelliyön hinta Meilahden sviiteissä on kuitenkin varsin huokea. Hinta kuitenkin sisältää täyshoidon, pyykkipalvelun sekä mukavan valikoiman erilaisia huvilaitteita röntgenistä selkäydinnäytteeseen.

Ajattelin kuitenkin toistaiseksi pitäytyä pois edellämainitusta hotellista, sillä "Meilahdessa hyvä, Kotona paras." vai miten se sanonta meni?