Motivaation metsästys

Aina ei huvita ja se on toki normaalia, mutta miten löytää sitä liikkumisen iloa niinä hetkinä kun ei huvita. Maaliskuun alussa tuntui olevan taas hetkellinen kuntohuippu, kun treenit oli muutaman viikon mennyt täysin suunnitelman mukaan. Käytännössä tämä tarkoittaa noin viittä treenipäivää viikossa. Alkoi tuntua, että aikataulut puristaa joka nurkasta. Työn, treenaamisen ja aktiivisen yhdistystoiminnan yhteensovittaminen oli aikamoista kiirettä. Ja unestakaan ei voi pihistää. Sitten iski flunssa. Ensin suututti. Töiden ja menojen perumisia ja tuttu kotisohva alkoi tuntua jo liiankin tutulta. Pahimman vaiheen yli päästyäni yskä ja poskiontelot vielä kiusasija treenit olivat tauolla. Alkoi turhauttaa. Tiesin, että taas mennään takapakkia ja painopakka kapenee pitkäksi aikaa lähes kolmen viikon tauon myötä.

Mutta voi sitä riemua, kun  sunnuntaina  totesin nukkuneeni ilman yskänlääkettä koko yön ja uskaltauduin aamulenkille auringonpaisteessa. Yritin lähteä avoimin mielin, ilman odotuksia ja ihmeen hyvin jaksoinkin hölkkäillä lähes koko 6 kilometrin lenkin. Maanantaina suuntasin uudelle Shbam-tunnille. Tämän jälkeen sain vielä yläkropan ohjelman kunnialla läpi lukuunottamatta PP:a  jonka väliin jättäminen ei johtunut minusta vaan tilanpuutteesta.  Eilen oli luvallinen lepopäivä juhlapäivän merkeissä. Tänään oli aikomus tehdä jalkatreeni ja kieltämättä jännitti ja jopa stressasi, miten sujuu sairastelun jälkeen. Olin kuitenkin nakannut myös uikkarit treenikassiin ja töiden jälkeen löysinkin itseni altaasta verestämästä rintauintitaitoani sekä vesicircuitista joka oli kyllä tosi kivaa vaihtelua. Ja pitäähän jotain kivaa, eli tässä tapauksessa se jalkatreeni jättää FressiFridayn iloksi.

Tästä mahtavasta fiiliksestä päätellen täytyykin siis todeta, että loppujen lopuksi tuo flunssa, joka tässä tapauksessa pakotti tauolle tekikin motivaatiolle tosi hyvää. Kyllä tuntui illat tyhjiltä ja pitkiltä kotisohvalla. Ja ai miten makoisasti on maistunut taas uni yöllä, kun päivällä päässyt liikkumaan. Toinen itseäni auttava keino on tuo rutiinien ja treenisuunnitelman muuttaminen Extempore. Ei tarvitse tehdä jalkatreeniä, vaikka se olisikin hyväksi ja kuuluu treenisuunnitelmaan jos juuri silloin ei ole fiilistä. Voi mennä vaikka uimaan ja vesicircuitiin.  Ja kolmas motivaatio löytyy tietty sieltä vaatekaapista, kivahan se on omiin vaatteisiin mahtua.

Tarkottaako tuo treenatessa käteenm ilmestynyt tahra: "Rakkaudesta lajiin?"

 

Ps. Ensi viikolla olisi tarkoitus aloittaa taas työmatkapyöräily. Mahtavaa, kuhan talvi pysyisi poissa.



Rajoittunut elämäni

Viimeisen puolen vuoden aikana olen saanut olla mukana useissa asiantuntijoille suunnatuissa koulutuksissa kokemuspuhujana. Tehtävänäni on ollut Ns. Donorpolulla kertoa elämästä elinsiirron jälkeen. Yleisin kysymys johon olen saanut vastata on: "Mitä rajoituksia elinsiirto on tuonut elämääni?"

Itse koen elämäni olleen rajoittunutta ennen siirtoa, en siirron jälkeen. Ennen siirtoa elin elämää, joka oli monin tavoin rajoittunutta. Nuo rajat rakentuivat pikkuhiljaa, niin hissukseen, että opin niiden rajojen puitteissa elämään. Minulle oli normaalia, että 26-vuotias on työpäivän jälkeen niin väsynyt, ettei kavereita jaksa nähdä. Minusta oli myös normaalia, että rappujen käveleminen kotiini pisti rinnasta ja uuvutti niin, että teki mieli itkeä. Ruokahalu oli olematon ja paha olo vaivasi usein. mutta olinhan siihenkin tottunut. Karkki sentään maistui ja tyydytti energiavajetta. Sängystä noustessa silmissä pimeni, mutta ei hätää, en koskaan pyörtynyt kuitenkaan. Tiesin, että se menee ohi, kun menee kyykkyyn lattialle hetkeksi. Kesän kuumat, pahin kauhistus, ja ihmettelin miten joku tieten tahtoen lämpöiseen matkustaa. Ennen siirtoa en voinut kuvitellakaan miten paljon edellä mainitut asiat rajoittivat elämääni.

Ennen siirtoa sain käteeni punaisen kirjan, jossa oli tarkkoja ohjeita siirron jälkeiseen elämään. Mitä saa syödä ja milloin ottaa yhteyttä sairaalaan. Aluksi olin kauhuissani kuulosti siltä, että tulisin olemaan sairaampi ja herkempi kuin ennen siirtoa. Ensimmäiset kuukaudet siirron jälkeen olinkin erittäin tarkka monien asioiden suhteen. Puolen vuoden jälkeen minulle ehdotettiin töihin palaamista. Olin kauhuissani. Yhdeksän kuukautta siirron jälkeen pääsin työkokeiluun entiseen työpaikkaani vanhusten virikeohjaajaksi. Muutaman viikon kuluttua huomasin, että pelkoni infektioista sekä jaksamisesta oli turhaa. Vuoden kuluttua siirrosta pääsin palaamaan tuttuun työhöni täyspäiväisesti.

Rajoitukset, joita en tiennyt olevankaan totuttuani sairaan sydämen kanssa elämiseen,  katosivat pikkuhiljaa. Muutama kuukausi siirron jälkeen havahduin saunassa, etten voikaan pahoin lämpöisessä. Huomasin myös liikkuessa hengästyy aidosti, eikä tunne olekaan hengenahdistus. (Tässä tosin vieläkin muistuttelen ajoittain itseäni). Myös ruokahalu on palannut, ehkä vähän liiankin hyvänä.

Mutta ne rajoitukset, mitä siirto on tuonut. En voi syödä raakoja äyriäisiä. Onneksi olen ennen siirtoa maistanut kerran ostereita, niin tiedän etten jää paljosta paitsi. En myöskään usko, että Benjihyppyä suositellaan, mutta onpahan siitäkin kieltäytymiseen hyvä syy.  Enemmänkin on siis tullut mahdollisuuksia kuin rajoituksia. Ja paras mahdollisuus on tietenkin mahdollisuus olla ELOSSA!

Tässä vielä kuvaterveiset päivän teemasta: Kokemuspuhujana Hyvinkään Laurean SH-opiskelijoiden järjestämässä elinluovutustapahtumassa. Kiitos Katri, Susanna, Mari-anne ja Kukka mukavasta päivästä.

Sponsorit, Herätys!

 

Uudella sydämellä kohti Argentiinaa!

Hyvä yrittäjä,

olen  Lotta Pukkila, 31-vuotias Elinsiirtourheilija Espoosta. Sairaushistoriani on huomattavasti laajempi kuin urheilutaustani. Sairasteluni alkoi 4 kuukauden ikäisenä leukemialla ja jatkui lapsuudessa sydänvialla. Viallisen sydämen kanssa opin elämään, mutta liikkua sen kanssa en voinut. Vuonna 2010 sain kuitenkin ensimmäistä kertaa elämässäni mahdollisuuden terveeseen tulevaisuuteen, kun sain uuden  sydämen.

Syksyllä 2013 päätin lähteä etsimään sitä paljon puhuttua  liikunnan iloa. Muutaman kuukauden etsiminen tuotti tulosta siinä määrin, että suuntasin haaveeni kohti Sydän ja keuhkosiirrokkaiden EM-kisoja Vilnassa kesällä 2014. Kotiin toin kisakokemuksen lisäksi 2 kultaa (4x100 metrin viesti ja kuulantyöntö),  hopean (maastojuoksu) ja  pronssin (pallonheitto). Kokemusta hain myös kisoja varten opettelemastani rintauinnista.

Vaikka urheiluhistoriani ei ole vielä mittava, viimeisen vuoden aikana olen omalla esimerkilläni kuitenkin jo näyttänyt monelle tavalliselle sohvaperunalle, että liikunnan voi aloittaa koska vain. Oma asenne ratkaisee kuinka pitkälle mennään.  Ensi kesänä haluan ottaa seuraavan askeleen ja osallistua World Transplant Games- kisoihin Argentiinassa. Tarvitsen tukeasi kisamatkan kustannuksiin, kisavaatteisiin sekä kehonhuolto ja treenikuluihin. Ota yhteyttä niin sovitaan sinulle sopivasta yhteistyöstä.

Olethan mukana ja autat minua tavoittamaan haaveeni!

Lisää minusta voit lukea blogistani http://www.helmeilevasydameni.blogspot.fi/

Tutustu myös facebook-sivuihini:  https://www.facebook.com/helmeilevasydameni

Ystävällisin  terveisin

Elinsiirtourheilija Lotta Pukkila

helmeilevasydan@gmail.com

p.044-5436828

 

 

Ps. Tätä saa jakaa ;)