En oo yksin! Eikä sunkaan tartte!

Mahtava viikonloppu Sykkeen vertaistukikurssilla takana. Aina yhtä mukavaa nähdä Syke-ystäviä, vaihtaa kuulumisia ja pohtia vertaistuen merkitystä. Aina yhtä uskomatonta kuulla muiden muiden kokemuksia ja selviytymistarinoita. Tietysti myös vaihdetaan kokemukset oudoista näyistä teho-osastolla, kortisonihöyryistä sekä lääketärinöistä. (Kyse ei siis ole huumeiden vieroitusoireista tai käytöstä vaan nykyään jo niin arkipäiväisen hyljinnänestolääkitysten aloittamisesta) Kaikilla jotain yhteistä, mutta kuitenkin niin erilaisia tarinoita.

Itse en ennen siirtoa ikävä kyllä vertaistukea saanut. Punaisen ohjekirjasen siirron jälkeisestä elämästä vain luettavakseni sekä hyvinkin vaihtelevia ohjeita ja vastauksia hoitohenkilökunnalta. Tapasin toki sattumalta yhden sydänsiirron saaneen osastolla. Hänellä siirrosta oli jo parikymmentä vuotta, jolloin hoito-ohjeet ja lääkitykset olivat kovin erilaiset ja saamani kuva oli hyvin epärealistinen (negatiivisella tavalla.)

Vuoden kuluttua siirrosta kuitenkin kävelin paljain jaloin, söin rypäleitä ja palasin jopa vanhaan työpaikkaani vanhusten pariin ennakkoon kuulemista uhkakuvista huolimatta. Siirron jälkeen tapasin myös kaivatun vertaistukihenkilön, jonka näkeminen vakuutti, että sianseläke sekä kortisoninaama katoavat, ja täyden kahvikupinkin opin vielä kantamaan läikyttämättä. Siksi toivon, että kaikki elinsiirtolistalle pääsevät (ja todellakin yleensä se on heidän kohdalla pääsemistä), siirron saaneet tai siirtoselvittelyissä olevat,  saavat tukea ja näkevät sen positiivisen pilkahduksen jonka itsekin olisin mielelläni  jo ennen siirtoa nähnyt. Samalla tavalla myös muut vaikeiden sairauksien kanssa taistelevilla toivon olevan mahdollisuuden vertaistukeen ja vertaisystäviin.

Ja hei, te muut ystäväni, ootte mulle myös tärkeitä ja olen kiitollinen, että kehtasitte kanssani liikkua myös silloin kun olin kortisonihuuruissa sianseläkkeellä ja omaehtoisella kaljulla varustettuna.

Tässä jo vähän vähemmän sianseläkettä ja kortisonia Kivenlahtirockissa (Leppävaarassa :D) 2011

Eka kerta - CrossCore

Arvostan hyvää yöunta ja parhaiten unet nukun tietysti kotona omalla 10 vuotta vanhalla tyynylläni, jota kaverini kyllä kritisoivat hybvinkin rankoin sanakääntein. Viime yönä nukuin kuitenkin huonosti ja ensimmäinen ajatus oli jättää väsyneenä salitreenit tänään välistä. Varuilta ne kuitenkin työkassiin pakkasin. Töistä pyöräillessä päätin kuitenkin kävästä salilla edes pikaisesti. Hieman mielessäni kävi ovea avatessa, että perjantaisinhan on tuo omituisen kuuloinen CrossCore, joka on ilmeisen rankka laji. Kirjautuessani sisään näin sen kuvaruudulla edessäni. CrossCore. Ja sormeni hakeutui  kohti tuota mystistä sanaa ja kohta olikin kädessäni lappu elämäni ensimmäiseen CrossCoreen.

Niin sitä oltiin menossa kohti tuntematonta, taas. Muutamalle läheiselle ilmoitin suunnitelmasta, jotta löytävät ruumiini, mikäli kuolo minut tunnilla korjaisi. Ohjaajalle kättelyssä ilmoitin, että nyt on eka kerta ja yhtään en tiedä mitä tuleman pitää ja mitään en osaa. Sitten pääsinkin tutustumaan mystisiin nauhoihin.

Ensimmäinen tehtävä oli kiivetä jumalattoman korkeille tikkaille ja kiinnittää kahta hirttosilmukkaa muistuttava vekotin katon koukkuun. En katsellut alas ja sain narut pakoilleen tippumatta tikkailta. Seuraavaksi varmistettiin lenkkien pituus polvien korkeudelle. Onnekseni lenkit olivat valmiiksi oikealla korkeudella. Muutoin olisi pitänyt taas kiivetä tikkaille ja pelätä. Sitten alkoikin lenkeissä roikkuminen. Onnekseni niitä ei kuitenkaan kaulan ympärille kierretty vaan suurin osa liikkeistä tehtiin käsillä eri tavoin roikkuen ja keikkuen lenkeissä. Muistutti lähinnä ala-asteen liikuntasalin niitä jumpparenkaita, joissa ei koskaan saanut roikkua. Välillä hieman pelotti, että jos katon koukku ei kestäkään painoani ja romahdan mahalleni salin lattialle, mutta koukku kesti ja ihmeen hyvin kesti kuntonikin. Väillä kyllä hämilläni ihmettelin, miten kaikin eripäin niissä pystyikin roikkua, mutta ylpeä olen itsestäni.Tunnin lopussa ystävällinen herrasmies tarjoutui irroittamaan lenkkini katosta, ehkäpä olin tunnin alussa niitä kiinnittäessäni heilunut liian uhkaavasti tikkailla. Nyt tuntuu siltä, että huomenna sattuu vatsalihaksiin. Toivossa on hyvä elää.

Loppuarvio: 

Mikäli ohjaaja kysyy: " Ihan Ok."

Mitä ajattelen: "Ihan mahtavaa. Taatusti menen uudestaan mahdollisimman pian"

Järkireissuja pyöräillen

Pyöräily on kaikin puolin järkevää. Etenkin työmatkapyöräily. Työmatkoihin kuluu joka tapauksessa tunteja viikossa, ja huomattavasti mieluummin vietän sen tutussa kuin tuntemattomassa seurassa. Bussissahan en tokikaan tunne kanssamatkustajia ja pyöräillä saan siis omassa laadukkaassa seurassani. Samalla tulee hyvää aerobista harjoitusta,  kuunneltua mitä uutta musiikkirintama tarjoaa ja tietysti hetki laadukasta aikaa siinä parhaassa seurassa.

Työmatkapyöräilyn aloitin pääsiäisen jälkeen ja nyt onkin kertynyt jo reilu 200 kilometriä mittariin. Kauppa- sali- tai muita lyhyitä matkoja tuohon ei lasketa. Tämän viikon aikana olen myös saanut kokea pyöräillessä koko ihanan suomalaisen kevään sääkirjon. Maanantaina lunta, keskiviikkona aurinkoa ja torstaina vettä ja myrskyä. Sitkeästi kuitenkin on poljettu. Matkaa täihin kertyy noin 7 kilometriä suuntaansa. Ja tuo matka on mukavan tasainen, pituudeltaan. Keskiviikkona pyöräilin Helsinkiin ja menomatka oli 10 kilometriä. Paluumatkalla päätin vähän oikaista ja matka oli 14 kilometriä. Toissa kesänä löysin loistavan oikoreitin Linnanmäeltä kotiin, joka tuplasi matkan pituuden.

Käytän pyöräillessä SuuntoAmbitia, joka näyttää kaiken tarvittavan tiedon pyöräillessä ja jotain tarvittavaa myös jälkeenpäin- Kertoo missä olen ajanut väärin ja pidentänyt matkaani. Nyt tietysti sinä fiksu lukijani mietit, miksi en seuraa tienviittoja. Olen senkin tehnyt, mutta etenkin täällä Espoossa ihmissitä on huvittavaa väännellä niitä osoittamaan eri suuntiin ja sitten varmasti nauravat puun takan kun taas se suuntavaistoton pyöräilijä ajaa harhaan. Okei, puhelimessani on GPS
 ja sieltä voisi reittiä myös katsoa, mutta eihän pyöräillessä ehdi puhelimen näyttöä vahtimaan. Hyvää treeniähän tuossa tulee, joten en valita.

Loppuun haluan vielä kertoa eilisestä järkireissusta pyöräillen. Lauttasaaren viisuvalvojaisiin päätin pyöräillä, olihan luvassa kotimatkalle pyöräilykaveri Mattinen. Viisujen loputtua lähdimme siis vesisateessa polkemaan kohti Espoota. Urheilu ei ole toki välineistä kiinni, mutta valo olisi kahden aikaan pyöräillessä hyvä, kuten myös sadetakki tuolla säällä. Reittimme kulki Mattilan johdolla hautausmaan ja mielisairaalan välistä, pieniä hiekkateitä ja suuria autoväyliä. Mattila itse ajoi tokikin terveen nuoren miehen lailla sähköpyörällä ja minä hinkutin omallani perässä. Turvallisesti kuitenkin päättyi tämä järkireissu, muille paitsio sammakolle jonka yli luulen ajaneeni. Sellainen treeni kuitenkin tuli, että aamulenkki jäi oikeutetusti välistä tänä aamuna.

 

Tässä vielä salainen oikoreittini Helsingistä Leppävaaraan.

 

Elämäni tärkein puhelu vol.2

Hetki jolloin "sydänpuhelimeni" pirahti soimaan oli epätodellinen. Tovi meni tajutessa, että se on tosiaan minun puhelimen, ja vieläpä tuo tärkeämpi niistä. Ja ruudulla tietysti näkyi luottohoitajan numero tallennettuna nimelle "Sydämenvaihtaja". Saman tien kun vastasin sain kuulla, että minulle olisi nyt mahdollisesti löytynyt sydän. Tiesivät minun olevan viikonloppureissulla, joten olisi hyvä lähteä nyt varuilta kohti Meilahden luksushotellia. Taisi siinä jokin ilon kyynel minulta ja minua auttamaan jääneeltä Ruustinnaltakin tirahtaa.

Hovikuljettajani eli Pastori oli juurikin pienissä häissä ja Ruustinna oli autoton. Soitimmepa sitten paikalliselle taksiyrittäjälle, joka oli ruokaperäisillä kotona. Tovin saimmekin kyytiä odotella ja melkein jo tilasin astetta nopeamman vaihtoehdon, olihan edelliseltä ambulanssireissulta muistona erittäin komea ja mukava nuori kuljettaja, pitäydyin kuitenkin taksia-ajatuksessa hoitajani vakuutellessa, ettei niin kova hätä ole. Ruustinnaa vannotin myymään koruja siihen asti kunnes Pastori hänet ja tavarani noukkisivat. Toisin kuitenkin kävi ja kun taksin takavalot häipyivät näkyvistä, oli koju pakattu kasaan alta aikayksikön. Ehkäpä tuossa menetinkin monet kaupat ja Suomen valtio monta veroeuroa, kun minä lähdin niitä verorahoja Meilahden luxushotelliin sijoittamaan.

Matkalta soittelin muutamalle kaverille (Kyllä, minulla on kavereita), ja kerroin, että nyt on saattanut vara-osa löytyä. Taksikuski oli mukava ja matka menikin nopeasti. Ikävää tuossa äkkilähdössä oli, että kotiin varaamani parturikone (sen tarkoitusperistä kerron toiste) jäi käyttämättä ja lempimekko pukematta (Seuraavaan vuoteen sitä ei puettukaan, kiitos kortisonin).

Koska Pastori ja Ruustinna eivät päässeet mukaan tilasin paikalle sairaalakammoisen Pahan Sisarpuolen puoliskoineen ja Kaverin Pikkuveljen. Sitten pääsinkin suihkuun ja sain päälleni miellyttävän leikkauspaidan.  Mikäli sellaisen joskus puet, huomaa, että narut tulee taakse. Viimeinen muistikuva on käytävältä sängyssä kohti leikkaussalia. Pahalle Sisarpuolelle näytin peukkua ja huusin "Doupeimmat Jumala seivaa ja CORN FLAKES!" Älä kysy miksi.

Rohkea rokan syö, uhkarohkea proteiinijuoman

Muutaman kuukauden on jo kaapissani kummitellut heraproteiinipussi. Kerran sitä jopa maitoon sekoitin ja joinkin. Myös raakasuklaan (Joka ei ole enää silloin raakaa) sekaan olen sitä sekoittanut. Tänään tein kuitenkin jotain ennen kuulumatonta.

Ensiksi haluan kuitenkin kertoa vähän taustaa, miksi tämä oli maailmaani muuttava kokemus. Joka kerta käydessäni salilla näen ihmisten juovan tuota mystistä nektaria värikkäistä shakereistään. Myös Rainerini sitä minulle on suositellut, kun kerroin ruokailun treenin jälkeen joskus venähtävän. Patukoita olen kyllä syönyt. Ja nykyään jopa tykkään niistä, vaikka ensimmäisen kuukauden maistui ja tuntu suussa sahajauholta- Myös valmiita proteiinijuomia olen juonut silloin tällöin hyvällä menestyksellä. Muutama viikko sitten löysin sitten mieleisen shakerin ja tiesin, että tämä porras lähenee. Vaatimuksena shakerilleni oli, huomaamaton, ilman suuria printtejä ja toimiva. Kaksi kolmesta vaatimuksesta täyttyi löytäessäni sen oikean. Tänään lähtiessäni salille pakkasinkin sen mukaan ja testierän ystävältä saatua jauhetta.

Siellä se odotti treenikassin pohjalla väsynyttä treenajaa.

Ajattelin, että laitan vettä alakanttiin, jos on tosi pahaa, niin ei ole niin paljon juotavaa. Pessimisti ei pety koskaan.

Ja niin on juotu elämäni ensimmäinen proteiinijuoma. Ei ollut erityisen hyvää, muttei pahaakaan. Kai tähän voisi tottua. Ja treenaminen viety ihan uudelle tasolle. Vai onkohan?

Sellaiset Vappujuomat täällä. Eikä ole Dagen efter. Te joilla on, "Ensimmäinen kerta on vahinko, loput tyhmyyttä."