Lääkkeet!

Ne ovat elinikäinen kumppani elinsiirron saaneelle. Omalla kohdallani säännöllinen lääkitys toki alkoi jo vuosia ennen siirtoa. Ja kyseessä ei siis ole lääkitys henkiseen hyvinvointiin.

Ensimmäiset sydänlääkkeet minulle määrättiin 10-vanhana sydänvian löydyttyä. Koin silloin todella hankalaksi niellä tabletteja, mutta vaihtoehtoja ei juuri ollut. Alkuun oli vielä nesterajoituksin, ja aamulääkeet otettuani yksi kerrallaan puolet päivän nestemäärstä oli kertynyt. Kiltisti kuitenkin tablettini nielin, lukuunottamatta muutamia kalium ja magnesiumlisiä, jotka mielesetäni erityisesti tarttui kurkkuun kokonsa ja mallinsa vuoksi. 12-vuotiaana aloin jakaa omat lääkkeeni. Se oli minulle osa normaalielämää aivan kuten hampaiden pesu ja huoneen siivoaminen (heh, kummaskaan noissa en ole ollut aina yhtä sitoutunut).

Sydämen tilanteen huonotessa vuonna 2009 lääkärit totesivat, että nyt mennään lääkityksen ylärajoilla ja aletaan miettiä sydämen siirtoa.

Tältä näytti kuuden päivän lääkesatsi kevättalvella 2010.

Kiltisti lääkkeeni söin, mutta siirto oli kuitenkin edessä. Siirron jälkeen pääsinkin tutustumaan ihan uuteen lääkearsenaaliin. 

Tässäpä yhden päivän satsi siirrosta kotiutumisen jälkeen. 

Sen lisäksi, että lääkkeiden määrä hetkellisesti kasvoi, lääkkeenotto aika tuli tarkemmaksi. Hyljinnän estolääkkeitä otetaan 2 kertaa päivässä, tunnin tarkasti 12 tunnin välein. Tiettyjä lääkkeitä taas ei saa ottaa samaan aikaan "hylkyreiden" kanssa ja tämä aiheuttaa pientä aikataulusuunnittelua, jotta aika lääkkeiden välillä on riittävä.  Aluksi oli myös muutamia infektioiden estolääkkeitä tiettyinä viikonpäivinä sekoittamassa orientoituneenkin lääkkeen jakajan ja syöjän rutiinia. 

Tärkeintä on kuitenkin syödä lääkkeet. Joka päivä, jokainen tabletti, ohjeen mukaan paikasta riippumatta.

Lintsillä...

Lentokoneessa...        

Salilla...

Festareilla...

Tavalliselle tallajalla kuulostaa varmasti taas kovastikin elämää rajoittavalta. Vaan kun ei ole. Samlla kun pakkaa rahapussin ja kännykän lääkeboxi kassiin. Ei sen kummepaa. (Tai no vesipullo on ihan näppärä myös).

Niin no, ulkomaille lennettäessä toki vaivaa on hieman enemmän. Lääkkeet kun pitää olla alkuperäispakkauksessa. Vievät "hieman" tilaa käsimatkatavaroista, mutta keveitähän nuo on kanniskella.

Ja tosiaan eipä sinne käsimatkatavaroihin juuri muuta sitten mahdukaan. 

Toisaalta lentokentän turvatarkastuksessa on aina oma pieni jännitysmomentti, kiinnostaako tullivirkailijoita moinen lääkearsenaali, mutta eipä ole kiinnostanut. 

Hyvä lukijani, nyt ajattelet varmaan, että tuommoinen lääkemäärä aiheuttaa varmasti jos jonkinmoisia sivuoireita ja toden totta etenkin hylkyreissä on erittäin pitkä listä mainittuna laidasta laitaan olevia mahdollisia sivuoireita. Toisaalta, jos en niitä söisi saisin vaan yhden hieman suuremman haitan, kuolisin, joten ilomielin tabletteja nielen, jos sillä elossa pysyn.

Ja toisaalta vanhalla sydämellä lääkearsenaalin syöminen ei elossa pysymistä edes varmistanut ja olokin oli paljon kurjempi nyt, joten antaa mennä vaan. Todellakin arvostan tätä lääketiedettä ja heidän tuotoksiaan tyytyväisenä nautin. Tarkasti, varmasti ja lopun elämääni. 

Ps. ja sinä arvoisa veronmaksaja, kiitos. Ilman suomalaista terveydenhoitojärjestelmää ja kelaa ei minullakaan olisi varaa näitä lääkkeitä ostaa. Ja hyvillä mielin omatkin veroni maksan työkykyisenä,.

Itseäni varten!

Olen jo aiemminkin kirjoittanut ajoittain vaivaamasta motivaation puutteesta. Olen kuitenkin kokenut viimeaikoina eräänlaisen ahaa-elämyksen liikkuessa. Tällä hetkellä Argentiinan kisoista tulee hämmentävää tietoa. Tuntuu, että kisajärjestäjillä on ongelmia, koska virallinen ilmoittautuminen ei ole vielä auennut. Mitä jos kisoja ei järjestetäkään? Onko koko vuoden työ mennyt hukkaan?

Tiedättekö, ihminen on itsekäs olento. Kaikki asiat joita täällä maapallolla teemme ovat jollain tavalla itsekkäitä. Vaikka esitämme joidenkin asioiden olevan vapaan tahtomme ja hyvyytemme aikaansaannosta, myös niissä piilee itsekäs ajatus. Kuten vapaaehtoistoiminta: vaikka siitä ei rahallista palkkaa saa, saamme siitä itsellemme mm.  hyvän mielen, tarpeellisuuden tunteen, auttamisen iloa. Kukaan ei tekisi sellaista vapaaehtoistoimintaa, jossa kokisi olevansa tarpeeton ja palkaksi aina vain haukkuja ja moitteita.

Myös liikkumisessa motivaationa toimii puhdas itsekkyys. Jokainen hetki jonka vietän liikkuen lisää suoraa hyvinvointia tulevaisuudessa itselleni. Lenkkipäivinä kun suuntaan aamulenkin hölkäten kohti työpaikkaa puolivälin jälkeen polvia särkee, sääriä särkee, jokaisella askeleella tunnen kuin joku työntäisi hammastikkuja jalkojen niveliini, mutta työpaikan häämöttäessä olo on silti mitä mahtavin. Minä tein sen! Joka kerta tuntuu kuin maaliviivan ylittäisi. Ei minulla ollut silti suurta joukkoa hurraamassa. En tehnyt sitä, jotta saisin mainetta ja kunniaa, mutta koko  päivän koen olevani oman elämäni voittaja. Ja kivut polvissa rauhoittuvat  päivänmittaan. Tänä iltana ei unta tarvitse houkutella. Tiedän myös, että ensi kerralla juostessa polveni jaksavat kipuilematta hieman pidemmän matkan. Ja jonain päivänä menee koko työmatka tuskatta.

Joka kerta salilta lähtiessä koen sen hyvänolon tunteen. Vaikka aina ei vastuksia lisätä, tulin silti salille ja tein parhaani. Niinä kertoina, kun koen treenin mennen heikommin yritän palautella mieleen aikaa jolloin pelkkä sängystä vessaan nouseminen vaati ponnistelua.  En mene salille näyttämään muille mihin minusta on, riittää, että näytän sen itselleni. Vaikka Rainerini on ammattitaitoinen ja kannustava, en minä häntä varten tuloksiani yritä parantaa. Itsehän minä tulokset voinnissani näen.  Minun ei myöskään tarvitse hehkuttaa sosiaalisessa mediassa treeniaktiivisuuttani, (vaikkakin  välillä on kiva herätellä sohvaperunoita) riittää kun itse tiedän mitä olen milloinkin tehnyt.

Ja tällä postauksella jälleen kerran kannustan kaikkia liikkumaan. Itsekkäästi voin ajatella toimineeni motivoijana jollekin lukijalle, ja itsekkäästi sinä voit nauttia siitä omasta hetkestä liikunnan parissa ja sen tuomasta hyvänolon tunteesta, koska hyvät ideat pitää mielestäni jakaa. Liikkuminen ja sen tuoma hyvinvointi on mahtavaa. Ja itsekkään liikkumisesi jälkeen  nauti myös itsekkäästi hyvistä unista ensi yönä.

 Mun oma hetki, ihan itseäni varten.

Toisenlainen Pääsiäinen

Vuosi sitten kirjoittelin pahoinvointi Pääsiäisestä. Virheistä oppii, ainakin osittain ja tänä vuonna päätinkin tehdä asiat toisin.

Kiirastorstai aamun aloitin hölkkäämällä töihin reilun 6 kilometriä. Loppukesästä hölkkäilin välillä kotiin päin, mutta näin aamun aluksi matka sujuu vielä paremmin. Ja onhan näin päin enemmän alamäkeä. Tosin sisimmässäni vielä hieman jännitän tuota juoksua, kun koko yön unissani olen jo hölkkäämässä kohti työpaikkaa. 

Seuraava parannus viime vuoden pääsiäiseen oli lepääminen. Ensimmäisenä yönä nukuin mukavasti 12 tuntia ja muinakin iltoina oli sängyssä ennen puoltayötä.

Pitkäperjantai ei ollut ollenkaan niin pitkä, kun käytin 1,5 tuntia salilla yläkropan treeniin ja illalla vajaat 2 tuntia 10 kilometrin sauvakävelyyn. Lauantaina salilla pistin kokeiluun Rainerin laatiman uuden jalkatreenin. Pulahdinpa myös altaaseen toviksi terästämään uintitekniikkaa. Ja jottei ilta pitkäksi olisi käynyt kävin myös testailemassa pyöräreittiä töihin ja takaisin. Ja nauttimassa toki työpaikan keittiöllä hyvästä kahvista ja paremmasta seurasta.

Sunnuntaina tyydyin vajaan 10 kilometrin sauvakävelyyn ja maanantaina vanhalla jalkaohjelmalla salitreeni. Tosin taisin vetää överiksi hyppimiset kun juoksumatolla vedoissa loppui happi ja armahdin sydänparkani. Pienenä palautteluna pääsin vielä kaikkien lapsettomien lempipaikkaan HopLoppiin räkänokkien sekaan, mutta mitäpä sitä ei maailman paras kummitäti ihanimman kummitytön vuoksi tekisi. Tänään työpäivän päätteeksi hölkkäilin kotiin, mutta tosiaan näin päin on enemmän ylämäkiä ja kyllä kai se lähes 12 tuntinen työpäiväkin hieman hidasti.

Mutta sitten synnintunnustus. Eli täysin en viime vuodesta oppinut kuitenkaan. Pääsiäisunnuntain aloitin syömällä mignon munan. Mutta hei, kuori oli rikki, se olisi pilaantunut. Ja täytyihän minun näyttää avokille, ettei sen kerralla syöminen ole ollenkaan niin vaikeaa kun hänen vanhempansa sanoivat. Ja Päivemmällä taisi mennä muna jos toinenkin. Ja tällä kerralla ei siis puuron joukossa. Ja mämmiä toki myös vaniljakastikkeella. Mutta eipä mennyt överiksi, pahasti, kai.

 

Ja on hyvä fiilis. Kuvasta kiitos Mattiselle.