Miinusdiagnoosi

Tänä aamuna normaalin työmatkan sijaan pyöräilen Meilahteen. Ohjelmassa kardiologin kontrolli,  jossa käyn neljän kuukauden välein. Harvinaisempana herkkuna tarjolla oli ennen lääkäriä luuntiheysmittaus. Teille, jotka ette ole luuntiheysmittauksessa käyneet voin kertoa, että kyseessä on erittäin miellyttävä tutkimus. Yksikään neula ei lävistä ihoasi eikä luonnollisiin ruumiinaukkoihisi tungeta luonnottomia tutkimusvälineitä. Edes hengitystä ei tarvitse pidättää vaan riittää, että makaat paikallasi ison piirtoheitintä muistuttavan laitteen alla.



6 kilsan hölkkä takana vappupäivänä . Ja luut vahvistu taas!

Lääkäriaika alkoi tavallisesti ultraäänellä. Koneen näyttöä hetken katsottuaan kardiologi totesi sydämen pumppaavan hyvin. Myhäilin mielessäni: "Tietysti, olenhan tuota tärkeää lihasta treenannut". Kyseli toki onko ollut mitään vaivaa, ja kerrankin sain todeta ettei sitten niin minkäänmoista. (koputan puuta!) Ei migreeniä, ei vatsavaivoja, ei omituisia patteja, ei edes flunssaa.
Seuraavaksi siirryttiin käymään läpi labra- ja muista tutkimustuloksia. Yllätyksekseni lääkäri totesi luuntiheysmittauksen tuloksen olevan jo näkyvillä. Sitten tuli päivän paras uutinen: MINULLA EI OLE ENÄÄ OSTEOPOROOSIA! Jo ennen siirtoa minulla siis todettiin suurentunut riski ja niinhän tuo osteoporoosikin sitten todettiin pari vuotta siirron jälkeen.

Työpäivän jälkeen porrashuoneen hyötykäyttöä,
rappuhyppimistä. Ja luut senkun vahvistuu.

Tiedettäkö, nyt tunnustan teillekin, vaikka muuten erittäin tunnollisesti lääkkeeni syön niin tuo kerran viikossa otettava osteoporoosilääke unohtuu minulta turhan helposti. Sitä kun ei voi ottaa samaan aikaan muiden lääkkeiden kanssa ja sen kanssa kun ei saa syödä tai oikein juodakaan mitään. Tunnustuksen tästä lahosta päästäni tuon lääkkeen kohdalla tein samaiselle lääkärille jo yli vuosi sitten. Samoihin aloin nauttia tätä kaikille reseptitöntä lääkettä, Liikuntaa. (Tässä vaiheessa tarkennan, etten kehota ketään vaihtamaan mitään lääkettä täysin liikuntaan vai käyttämään molempia keinoja). Totuus on kuitenkin se, että omalla kohdallani lahosta päästä ja ottamatta jääneestä lääkkeestä huolimatta osteoporoosi parani ja liikuntaa voin kai siitä kiittää.



Ollaanko tässä nyt miltä planeetalta? Sauvakävelyä
aurinkokunnan ympäri.  Ja taas luut vahvistuu.

Ja hienointa on se, että ensimmäistä kertaa jokin diagnoosi katoaa, eikä vain vaihdu uuteen. Sydänviastahan pääsi eroon, mutta tuli elinsiirto, kilpirauhasen liikatoiminnasta pääsi eroon, mutta tuli vajaatoiminta. ja yllensä tosiaan se diagnoosilista vaan pitenee, mutta kerrankin tuli miinusdiagnoosi.



Ja sitten, peruspohdinta liikunnanhyödyistä. Eli ei se liikunta ole lääke vaan elinsiirrokkaille, vaan ihan meille jokaiselle. Eli lääkärit kirjoittakaa niitä liikuntareseptejä. Tosin ei kai se kukkokaan käskemällä laula.

Ps. Sinne jäi lääkärille allekirjoitettavaksi viralliset kisaluvat. Totesi kyllä jo, ettei mitään estettä ole.

Olympiaurheilijan opissa

Tänä aamuna astuin ovesta ulos kello 7.20. Hyppäsin kohtalotoverin kyytiin ja hurauttelimme Pajulahteen Vammaisurheiluliiton elinsiirtourheilijoille järjestämälle valmennusleirille. Evääksi pakatun munapuuron kiskaisin naamaan kehä kolmosen jäädessä taa ja yhdeksältä saavuimme
urheiluopistolle. Aloitimme leirin auditoriossa esittäytymällä, toki puolet oli jo ennestään tuttuja.

Keilailijat jäivät auditorioon teoriaopintoihin ja me juoksutekniikasta kiinnostuneet suuntasimme Tuija Helanderin johdolla kohti pajulahtihallia. En muuten ole varmaan koskaan ennen tuollaisessa urheiluhallissa käynyt. Lämmittelyn jälkeen pääsimme syventymään juoksun tekniikkaan. Miten keveältä se näyttikään kun Tuija näytti mallia. Vaan eipä ollut kevyttä kun teit itse perässä.  Tosin kyllä se Tuijakin välillä vähän hengästyi kun yritti samaan aikaan juosta ja neuvoa kahdeksaa aloittelijaa. Kovasti aiheutti päänvaivaa minulle erilaiset hyppelyt joiden avulla pääsee paremmin tekniikkaan kiinni. Aivot taas raksutti ja mietti, miten ne jalat oikein pitäisi toimia. Näitä täytyy nyt itsekseen treenailla, että oikea tekniikka löytyy. Oma ongelmani on jatkuvasti liian vähän nousevat polvet ja "väärin" toimivat kädet.

 

 

Lounaan jälkeen päästiin kokeilemaan kiekonheittoa. Ei ollut mun juttu. Tosin tällä sekunnilla en pallonheitosta tai kuulantyönnöstäkään olisi ihan varma, mutta onhan tässä onneksi vielä pari kolme kuukautta aikaa kisoihin. Kiekonheitossa eniten pelkäsin kanssaurheilijoiden puolesta, ketähän kiekko päähän kopsahtaa, kun yhtään ei voi tietää mihin suuntaan se vauhdin kanssa heilahtaa. Jätin siis vahdittomat heitot pois kokonaan. Heittolajien jälkeen oli aika sovittaa ensi kesän edustusasua, jonka Wihuri Argentiinaan lähtijöille sponsoroi. Tuo takki on käännettävä, ja toinen kuosi on sinivalkoraidallinen. Ihan tuntu kun ois purjehtimaan lähdössä, mielessä soi: "nyt tuulet nuo viestin jo toivat..." vain purjehduskengät puuttuu. Asuun kuuluu siis tuulihousut, kääntötakki, tekninen T-paita, kauluksellinen T-paita, huppari ja mikä tärkeintä LIPPIS. Hirveen hyvältä muuten näyttäs teiän Firman logo tossa takissa ;)

Mutta jootei ihan muotinäytökseksi olisi mennyt loppupäivä, oli vielä tiedossa intervalliharjoitus. Juostiin hyviä vetoja tasamiinutein ja vähän palauteltiin välillä. Tuotakin täytyy ehdottomasti alkaa treenata, niin saa vauhtia tuohon matelevaan hölkkääni. Polvet ja reiden ojentajat huusi kyllä hoosiannaa jo eikä ne sääretkään ihan kivuttomilta tuntunut. Nyt alkaakin euroviisut, niin on hyvää aikaa venytellä, jotta huomennakin pääsee sängystä ylös.

 

Mutta kyllä oli ihana päivä. Kiitos koko porukalle, Valmentajille Tuijalle ja Teijolle sekä uusille ja vanhoille tuttavuuksille. Ja kiitos tietysti myös Vau:n Anu Hämäläiselle, joka on luvannut pitää mut rauhallisena lentokoneessa ja hoitanut leirin järjestelyt. Tapasin myös tulevan huonekaverini, ja arvatkaapa mitä. Jos minä puhun paljon, kun niin kyllä se mun huonekaveri voitta mut keposesti sillä alalla.

 

Ps. Viime tiistaina yleisurheilukoulussa harjoiteltiin myös pikajuoksua ja telinelähtöjä. Sepäs vasta mukavaa oli. Nyt viisujen pariin.

 

 

 
 

Ihan ok yleisurheilukoulu, Tai oikeestaan tosi kiva.

Viikko sitten Facebookissa kohtalotoveri mainosti Espoon Tapioiden järjestämää aikuisten yleisurheilukoulua.  Harjoituksia olisi 2 kertaa viikossa ja hintakaan ei kuulostanut kovin suolaiselta. Ja aloittelijat olivat myös tervetulleita. Tartuinpa tuumasta toimeen ja ilmoittauduin molempien päivien treeneihin. Ikäväkseni sain kuulla, että toiseen päivään ei ollut tarpeeksi ilmoittautuneita ja treenit olisivat vain kerran viikossa. Parempi sekin kuin ei mitään. Juuri jotain tällaista olen kaivannut, kun olin yrittänyt aikuisten treenimahdollisuuksia urheiluseuroissa selvitellä.

 

Tänään oli sitten ensimmäinen kerta. Seisoin arkana ja pelokkaana kentän laidalla. Kuuluttaja juonsi kyseessä olevan nuorten- ja lasten seurakisat ja kunniakierros. Mietin tippa linssissä mitä olen ymmärtänyt väärin, eikö olekaan aikuisten urheilukoulua? Varmistin puhelimesta hermostuneena sähköposteja ja ihan oli oikea paikka ja aika. Rohkaistuin ja kysyin juontaja-mieheltä olenko väärässä paikassa. Helpotuksekseni sain kuulla, että paikka ja aika on oikea ja ohjaajat saapuisivat tuotapikaa. Pikkuhiljaa alkoi alkoi "oikeamman" ikäinen porukka kerääntyä mainostettuun nurkkaukseen ja ohjaajatkin saapuivat. Helpotuksekseni lähdimme kohti rantaraittia, pois urheilevien lasten keskeltä, tekemään alkulämmittelyä.


Kävimme läpi esittelykierroksen ja kuumeisesti pohdin mitä itsestäni kertoisin. Suurimmalla osalla oli monenlaista urheilutaustaa jo vuosien varrelta. Päätin olla rehellinen ja aloitin: "Olen Lotta ja olen aina vihannut liikuntaa kunnes..." kerroin lyhyesti tarinani. Tarkoituksenani ei edelleenkään ollut kerätä sääliä vaan kertoa faktat. Kisajutut jätin kyllä mainitsematta. Lähdimme jolkottelemaan alkulämmittelyä raitille ja yksi ryhmäläinen tuli jo juttelemaan ja kyselemään hieman siirrosta. Vastailin lyhyesti, koska vielä ei samaan aikaan onnistu puhuminen ja hölkkääminen. Jälkikätten tajusin, että saattoi tuo juttelija luulla, että olen tyly. Pienen jolkottelun jälkeen hieman lämmiteltiin ringissä. Hölkkäiltiin takaisin lähtöpaikkaan ja ohjaaja ihaili edustustakkiani, jonka olin pukenut sateen uhan varalta. Toinen "koululainen" leikkisästi sanoi, että kuulun kuitenkin maajoukkueeseen, ja tyydyin hymähtämään, etten tokikaan. Faktahan on se, että elinsiirtourheilijoiden suurin ponnistus maajoukkueeseen pääsyyn tehdään Meilahdessa, sen jälkeen on portit auki.


Lämmittelyn jälkeen pääsimme testaamaan aitakävelyä (Olikohan oikea termi?) Ensin etuperin, sitten sivuttain pomppien ja lopulta takaperin. Ja oli pelottavaa. Selvisin kuitenkin hengissä enkä edes kompastunut vaikka läheltä piti. Seuraavaksi siirryimme nurmelle ja saimme hyviä vinkkejä juoksutyyliin. Lantio eteen, katse suoraan, polvet nousee, nilkat koukussa  ja kädet mukana. (Unohtuikohan joku oleellinen?) Juoksimme pikku pätkiä kädet sivuilla, kädet ylhäällä ja kädet sel'n takana. Näytti tyhmältä, mutta auttoi löytämään oikeaa juoksuasentoa. Sitten vielä yritettiin yhdistää kaikkea opittua.


Loppuun vielä hieman keskivartalonhallintaa ja ensimmäinen kerta oli sillä taputeltu. Parasta kuitenkin oli porukassa heti löytynyt yhteishenki. Kaikki olivat tosi kivoja ja kannustavia, ei sellaista nenänvartta pitkin katselua ja mollausta kun pakotetut liikuntatunnit aikanaan. Ekasta kerrasta jäi tosi hyvä mieli ja en malta odottaa ensi viikkoa jolloin perehdymme pikamatkoihin. Reilun viikon kuluttua on myös VAU:n valmennusleiri elinsiirtourheilijoille ja siellä saan opastusta olympiatason urheilijalta juoksemiseen ja tietysti näen paljon kohtalotovereita. Tapaan myös ensimmäistä kertaa livenä Argentiinan kisamatkan huonekumppanin. Kyllä, eilen on paperit allekirjoitettu ja kovasti olen nyt lähdössä vaikka jännittääkin kamalasti.  Eli sponsoreita nyt todella tarvitsen. Vinkkejä otetaan kiitollisena vastaan.

Tässäpä vielä kuva illan pääkallopaikalta seiurakisojen, kunniakierroksen sekä mahtavan urheilukoulun päätyttyä.