Minun oma MM-mitali.

Katujuoksun jälkeen sain ottaa muutaman päivän vähän rennommin ja seurata muiden jännitystä ja suorituksia mm. uinnissa. Torstaina pääsin kuitenkin taas itsekin tekemisen makuun, kun pääsimme urheilukentälle harjoittelemaan. Omat viimeistelytreenit keskitin lähinnä kuulaan ja keihääseen.

Pääsi minun uudet voittotrikoot käyttöön.

Torstaina sain myös kuulla, että molemmat perjantain lajini, 100 metriä ja kuulantyöntö,  ovat aikataulussa täsmälleen samaan aikaan klo 15.30. Joukkueenjohtajamme minua kovasti rauhoitteli, kun tempperamenttisena tyyppinä en ollut ehkä ihan niin rauhallinen tästä käänteestä, ja sanoi että hyvin ehtii silti molempiin osallistua. Tovin jo mietin jätänkö 100 metrin juoksun välistä, sillä kuulantyöntö tuntui hieman vahvemmalta alalta. Pelkäsin myös, että 100 metrin juoksu juuri ennen kuulantyöntöä söisi voimia kuulan tuloksesta, käyttäväthän molemmat lajit tuota räjähtävää voimaa ja näillä ihanilla lääkityksillä ei palautuminen ole kovin nopeaa muutenkaan.

Päättäväisenä kohti päivän koitoksia. 

Perjantai-aamuna sävelet olivat itselle kuitenkin selvemmät. Kävi miten kävi, molempiin osallistun. Minä matkustin Argentiinaan työntämään kuulaa ja juoksemaan 100 metriä, joten molemmat hoidetaan. Kuulantyöntöä en niin paljon jännittänyt, mutta 100 metriä oli toinen jo etukäteen iltaisin palan kurkkuun nostanut laji. Kovin montaa kertaa en kesän aikana ollut piikkareilla ehtinyt juoksua edes harjoitella, puhumattakaan pikajuoksutekniikasta, joka on kohdallini vielä lasten kengissä. Puolen päivän maissa lähdin kentälle, jotta ehtisin vielä nähdä muutaman kisatoverin koitoksen ennen omia lajeja. Kahden jälkeen aloitin lämmittelyt ja ilmoittauduin call roomissa lajeihini. Hieman ennen puolta neljää kuulantyöntö porukka keräättiin sitten valmiiksi ja meidät ohjattiin kisapaikalle. Varmistelin vielä toimitsijoilta, että ovat tietoisia, että 100 metrin juoksuni alkaa hetkellä millä hyvänsä. Toimitsijat tuntuivat ymmärtävän ja kuulassa aloitettiin harjoitustyönnöillä.

Ja sitten, juuri kun olin saanut mieleni kuulantyönyöön, ilmoitettiin, että nyt olisi se 100 metrin juoksu. Ei auttanut kuin lähteä lähtöviivalle jossa kisatoverit olivatkin jo. Sarjassani juoksi Brittiläinen Emma,  Iranilainen, 'shima,  Argentiinalainen Maria Elena ja joukkuetoverini Pinja Suomesta, (Joka hänkin oli melko suoraan  400 metrin juoksun ja palkintojen jaon jälkeen siirtyä satasen lähtöviivalle.) Piikkarit jalkaan. Jännitti, sydän hakkasi. (Toisaalta hirveen hyvä, koska kauheeta ois jos ois pysähtynyt koko sydän.) (Ja toisaalta myös siksi, että vähän aiemmin nyt sitten tosi tilanteessa nosti pulssia, kuin treeneissä joissa 100 mertrin maaliviivalla näyttää syke 100 ja 5 sekuntia maalin jälkeen 170, kun ei se raukka edes ehdi ymmärtää mitä tapahtuu tuolla satasella.)  No, pyssy paukahti ja mä juoksin. Ei siinä paljon tekniikkaa tai mitään muutakaan miettinyt. Juoksin vaan niin kovaa kun pääsin. Parhaani tein. Ja se riittää. Emma voitti, Shima tuli toiseksi ja Pinja kolamnneksi. Minä en ollut viimeinen.   Ajaksi sain 16.53 mikä on mun ensimmäinen virallinen aika. Ja johon olen kyllä tyytyväinen huomioiden taas oman lähtötilanteen. Ja sitä on nyt hyvä lähteä parantamaan myös. Lisää juoksusta (josta en muista) voi lukea Pinjan blogista.

100 metrin mitalistit. Huonoille en hövinnyt.

Pikaiset halaukset kisakumppaneille ja takaisin kuulapaikalle, jossa harjoituksista oli siirrytty kilpailuun. Sain pienen hengähdystauon ja vaihdoin piikkarit lenkkaireihin. Kuulakenkiö en omista (vielä ). Hieman taisi ajatukset vielä olla juoksussa kun ensimmäisen työntöni jälkeen tein aloittelijan virheen ja astuin ringistä ulos väärään suuntaan. Loppujen viiden työnnön aikana kisatoverit muistuttivat huutamalla oikeasta suunnasta. Omassa sarjassani kisasi Iranilainen Soraya, Brittiläinen Reshma, Australialainen jo lkatujuoksussa tutuksi tullut Brooke ja minä. Samaan aikaan kisattin myös 40-49 vuotiaiden naisten ikäsarja ja kilpailu eteni kannustavassa ja mukavassa tunelmassa. Työnnöt meni ihan mukavasti, toki vauhdittomina, jolloin vielä oman kokemuksen mukaan tulos on aavistuksen parempi, kuin vauhdillissa.

Tuulinen mitalikuva.

 Brooke jo aimmin vihjaisi, että taidan olla toisena, kun työntöjärjestystä muutettiin kolmen työnnön jälkeen. Tuloksia menin kuitenkaan kysymään vasta kilpailun päätyttyä ja näinhän siinä kävi. Hopeaa tuli. Tulos ei nyt ollut mikään maata järisyttävä (6, 24), mutta parempi kuitenkin kun viime kesänä ja tällä kertaa se riitti. Iranin Sorayaan (7,38) en olisi vielä parhaalla onnistumisellakaan ollut mahdolllista yltää, joten erittäin tyytyväinen olen tähän sijoitukseen. Toiseksi tuli siis Britannian Reshma. Ja olihan se elämäni ensimmäinen MM-mitali. Ja kerottakoon jo, että toistaiseksi myös ainoa MM-mitali. Hukkaan ei siis mennyt salilla Raineri-Jessican  kanssa väännetyt yläkropan treenit. Ei valunut viemäristä alas yleisurheilukoulun Saran opetukset. Ei haihtunut savuna ilmaan lähikentällä kuulaa työntäen avokin kanssa vietetyt illat. Vaan kannatti ja kannataa edelleen. Tästä taas parannetaan.

Kuulakolmikko

Lauantaina vuorossa oli vielä keihös ja pallonheitto, Koska haluan säilyttää blogini ilmeen positiivisena, en avaa näiden etenemistä ja tuloksia enempää. Sanottakoon vain, että keihäs ei mennyt hyvin ja vaikka olisi mennytkin, se ei olisi riittänyt. Lisää treeniä ja katse kohti Espanjan MM-kisoja 2017, Vantaalla Keuhko-ja Sydänsiirrokkaiden EM-kisoissa se ei kuulu lajitarjontaan. Pallonheittokaan ei mennyt hyvin, heitin huonommin kun Vilnassa ja nyt olin kuitenkin vähän harjoitellut. Sitä on mahdollista päästä parantamaan VAntaalla 2016, toki lajivalintaa on vielä aikaa miettiä, mikäli siitä ei mun juttua koskaan tule. Mutta kuulantyöntö on ehdottomasti mun juttu. Eikö tämä mitali sen jo viimeistään todista? Tavoitteena on siis parantaa ensi kesänä kuulan tulosta näyttämättä kuitenkaan enempää kuulantyöntäjältä. Ka iloita nyt ainakin hetki näistä saavuteituista tuloksista ja itsenäsä voittamisista. Ja jatkaa sitä iloitsemista joka treeniessä tämän jälkeenkin. Hyvä Minä!

Hopeamitalistiselfie. "Tykkään 

"Tykkään itestäni Viihdyn mun nahois Mä väsyin jumittamaan Fiiliksis pahois En dissaa vaan kehun ja kiitän. Kyl kelpaan jos tälleen mä riitän. Oon kritisoinut mua jo aivan tarpeeks Teen sovinnon ja annan itelleni anteeks. Onni alkaa siit mihin ankaruus loppuu Kaikki tarvii itserakkausjuttuu Itserakkausjuttuu Itserakkausjuttuu" --  itserakkausjuttuu!

ps. Olettehan tykänneet myös mun facebook-sivuista.

 https://www.facebook.com/helmeilevasydameni

Instagrammista mut löytää nimellä  helmeilevasydameni.
 

I did it!

"Juoksut ne on koirallakin" paras tsemppiviesti ikinä saapui Argentiinaan maanantai-aamuna, kun jännitys tuntui sietämättömältä. Miten joku niinkin tavallinen asia, kuin juokseminen voi niin paljon jännittää. Tai, eihän se mulle ole ihan tavallinen asia. Itseasiassa se on hyvin epätavallinen. Uskoisin, että syksyllä 2014 jaksoin enimmäistä kertaa juosta 5 kilometriä yhteen menoon, tai tiedä oliko se juoksua vai enemmänkin hölkkää. Lasketaanpa siis, että 32-vuotisen elämästäni 3 prosenttia on ollut aikaa, jolloin olen pystynyt 5 kilometriä juoksemaan. Etukäteen jo tiesin, että omalla ajallani tuskin mitalia tulisi, kyse oli siis itsensä voittamisesta, ja kuka muu muka on pahempi vastustaja kuin kriittinen minä itse.

"Elektroninen ajastin  kenkään.

Aamulla ei meinannut aamupala maistua, ei edes suomesta tuotu pikapuuro tai hapankorppu. Vaivoin sain alas puoli kupillista puuroa ja yhden hapankorpun ennen lähtöä bussille joka kuljetti meidät kisapaikalle. Kisapaikka sijaitsi rannan tuntumassa, n. 15 minuutin ajomatkan päässä hotellilta. Kisapaikalle oli pystytetty teltta lämmittimineen vaatteiden vaihtoon sekä veryttelyaluueksi. Vessoja rakennettin vauhdilla vasta kun saavuimme paikalle ja melko epätoivoiselta näytti myös juoksuradan reunaan rakennettavan aidan tilanne. Viime hetken jännityksen toi epävarmuus mahdollisuudesta käyttää sykemittaria ja kuunnella musiikkia juostessa, jotka molemmat ovat minulle henkinen kannustin. Syke-mittari tuntuu vielä melkeinpä välttämättömältä, kun ei oman kehon tunteminen ole vielä huipussaan.

Ilma oli raikas, mutta aurinkoinen. Hieman ennen yhdeksää asetuimme sitten lähtöviivalle. Jännitystä hieman lievensi Australialainen Brooke, jonka kanssa vaihdoimme muutaman lauseen, lähtöalueella. Myös hän oli tullut voittamaan itsensä, ei kilapilemaan muiden kanssa.  Ja niin paukahti lähtölaukaus ja päästiin matkaan. Tarkoituksella menin omaa tasaisen rauhallista tahtia, enkä tunkenut etujoukkoihin. Tiesin, että alun spurtti kostautuisi hyvin pian ja saattais jopa keskeyttää matkan. Juoksurata oli hyvin samankaltainen, kuin lauantaina bussilla kulkemamme matka, tasainen ja suora, yksi pieni ylämäki sattui alkumatkaan. Etukäteen jo tiesin, että matka tulisi olemaan tietty pätkä tietä ja samaa reittiä takaisin.

Tätä maisemaa sai ihalla paluumatkan.

En juuri ehtinyt muiden kilpailijoiden numeroita katsella ja miettiä ketkä omassa sarjassani juoksivat. Keksityin omaan suoritukseen niin totaliisesti, että vaikka musiikki soi korvissa, yhtään en muista mitä musiikkia olen kuunnellut. Muutaman kerran matkan aikana meinasi tulla paniikki. En jaksakaan juosta, ottaako nyt henkeen? Onko syke liian korkea? Mutta kyllä mä jaksoin. Koko matkan juoksin


 Ei se nyt vielä mikään kova juoksuvauhti ollut, mutta juoksin kuitenkin. Toisella puolen maapalloa. Auringonpaisteessa ja tuulessa Puolimatkan käännöksen jälkeen välillä ihailin jopa rantamaisemaa. Ja sitten taas paniikin iskiessä suljin silmät ja kuvittelin itseni turvalliseen Leppävaaran lenkkipoluille. Ja lopulta, näkyi maali. Johon pystyin vielä vähän kiristämään vauhtia.

Maaliin päästyäni joukkuetoverini Pinjan kasvot loistivat ilosta jonka hän jakoi kanssani onnistuneesta suorituksestani. Mä tein sen, juoksin 5 kilometriä toisella puolen maapalloa. Olin muuten luultavasti ensimmäinen suomalainen sydän/keuhkosiirrokas nainen Suomesta joka kyseiseen matkaan edes osallistuu, saati juoksee koko matkan.

Kuva kertoo enemmän kuin sata sanaa. (Kiitos Pinjalle hetken ikuistamisesta)

 

 

 

 

 Ja kuten jo ennalta uumoilin, mitalia ei kisajärjestäjiltä tullut, mutta sitäkin suurempi voittaja olen itselleni. Lopullinen aika taisi olla 32.11. johon olen erittäin tyytyväinen. Omassa sarjassani olin siis 4. Hyvä minä!  Niin, että tehkääpä sama perässä. Voittakaa itsenne, se on se suurin taisto.

Illalla toki palkitsin itseni kaksilla uusilla trikoilla, jotka on kyllä niin hienot, ettei kellään meidän Fressissä ole yhtä komeita. Kyllä taas kelpaa treenata ensi vuoden EM-kisat mielessä.

Kisat alkaa avajaisista

Ensimmäinen aamu Mar del Palatassa valkeni harmaana ja tuulisena. Viimeistään tässä vaiheessa selvisi, ettei olla rantalomalle tultu, vaikka ranta hotellin edessä aukenikin. Aamupalalla pääsimme tutustumaan Argentiinalaisiin herkkuihin. Tarjola oli pöydällinen kakkuja ja viinereitä, pöydällinen vaaleaa leipää ja marmeladeja, muropöydästä löytin perinteisten Cornflakesien lisäksi, sokerihuurrettuja muroja sekä riemunkirjavia ADHD-muroja. Löytyipä yksi pöydällinen myös sokeriliemeen säilöttyjä ja valmiiksi kuorittuja hedelmiä, jotka bakteerikammoinen kiersi kaukaa. 

Siitä energiaa päivään.

Suomalainen oli onneksi varautunut omilla hapankorpuilla sekä pikakaurahiutaleilla.Arvaatteko kuinka hyvältä tuore tomaatti maistui tänä aamuna? (Tai ei se kyllä miltään maistunut, kun flunssa on vienyt makuaistin, mutta suutuntuma oli mukava.) Jotta kuvan viinerit olisivat varmasti täyttäneet vaaditun energiatarpeen, oli ne vielä sivelty hunajalla, jotta löytyi muutoinkin pöydästä iso kulhollinen. Täytyy myöntää, että vaikka urheilupäivinä kiersin herkkupöydän kaukaa, niin tuli niitä maisteltua vapaapäivinä.

Aamupalan jälkeen lähdimme huonekaverini kanssa happihyppelylle. Siinä Pohjois-Karjalan karpaasin kanssa sai pitää jalat tukevasti maassa, ettei tuuli vienyt mennessään. Muutama selfie piti toki ottaa, vaikka silmät vuotivat ja tukka tuntui lähtevän päästä tuulen mukana.




Aamupäivällä lähdimme myös kisarekisteröitymiseen, jossa saimme perus kisakamat, kisapassin, kylmälaukun, t-paidan ja mainoslehtisiä.


Alkuillasta oli tiedossa avajaiset. Avaijaispaikkaan, jonkinlaiselle urheiluhallille,  siirryimme bussilla n. 20 minuutin matkan. Pääsimme taas Argentiinalaisen tavan mukaan odottelemaan ja pohtimaan miten ilta etenee.

 Tässä koko Suomen joukkue, Kylläpä oltiinkin edukseen, kun kisajärjestäjäkin halusi meistä kuvan napata yhtenäisen edustusasumme takia. Kiitos Wihuri!

Avajaisissa joka maata edusti alkumarssissa muutama urheilija  ja sain kunnian olla yksi heistä. Taas tovi jos toinenkin Argentiinalaista odottelua, jolloin kukaan ei oikein tiedä mitä tapahtuu ja koska. Lopulta meidät marssitettiin areenalle ja Risto Reipas sai jäädä pitelemään lippua lavan eteen, kun meidät muuta ohjattiin takaisin istumapaikoillemme.

Seuraavan tunnin saimme kuunnella puheita. Me onnelliset sentään saimme istua katsomossa, kun Reipas Risto seisoi lipun kanssa lavan edessä kuunellen urhoollisesti nuo ensin Espanjaksi ja sitten käännettynä Engalnniksi toinen toistaan mahtipontisemmat puheet. Ylpeänä eräskin puhuja kertoi, kuinka Argentiina, elinsiirtotilastoja  johtavana Etelä-Amerikan maana tehnyt vuosittain 700 elinsiirtoa. Kovin paljoa ei tuo luku suomalaista vakuuttanut huomioiden Argentiinan väkiluvun (n. 43 miljoona), kun Suomessa 5 miljoonan asukkaan maassa elinsiirtoja tehdään vuosittain n 400.

Yleisö oli kuitenkin (enemmän ja vähemmän) innoissaan. Hieman tuli itse kelloa tuijotettua kun tiesi, että seuraavana aamuna olisi tiedossa viiden kilometrin katujuoksu, joka meillä elinsiirrokkailla vastaa lähes maratonia. Paikalliset olivat kuitenkin nähneet tässäkin tilaisuudessa markkinaraon ja urheilutapahtumaan sopivaan tyyliin yleisön joukossa kiersi juomien sekä naposteltavien kaupustelijoita.(Pihvi ja Tapas, hypätkää seuraavan lauseen yli). Olihan jo areenalle saavuttaessa pihalla makkarakauppiaskin, jolla kisatoveri väitti nähneensä myös marsua grillatattuna myytävän.
Puheiden jälkeen pääsimme vielä nauttimaan Argentiinalaisesta kulttuurista musiikki- ja tanssiesitysten kautta, tangoa unohtamatta.

 

Ja niin saatiin avajaiset päätökseen sekä kisat avattua  confettisateessa. Etelä-Afrikassa oleett kisatoverit tiesivät kertoa, että aivan ei kahden vuoden takaiselle tasolle nämä avjaiset yltäneet, mutta yhtä kaikki, hienoa oli olla osana tätä iltaa ja parastaan latinot laittoivat. Kiitos. 

Menolippu Mar Del Plataan!

Ehkä vähän hermona ennen ekaa lentoa?

Kauas oli pitkä matka. Aivan niinkuin arvelinkin. Perjantaina 21.8. lähdin kohti tämänvuotista World Transplant games-kisakaupunkia Mar Del Plataa. Ensimmäisen etapin matkustin kisatoverin sekä avokin seurassa uudella lähijunalle lentoasemalle. Siellä vastassa olivat joukkueenjohtajat sekä suurin osa joukkuetovereista valmiina lähtöön. Itse en ollut kyllä ollenkaan valmis. Kauhistutti, jännitti, pelotti, mutta en todellakaan halunnut tulla muistetuksi siitä, etten uskaltanutkaan matkustaa.
 
Seuraava etappi oli Helsinki-Vantaalta kohti Frankfurtia. Jännitys jatkui. Frankfurtissa seikkailimme läpi ison lentokentän turvatarkastuksineen, jossa erityisesti Ipadini kiinnosti ja se tutkittiinkin tarkkaan erillisessä huoneessa. Lieneekö turvatarkastajia kiinnostaneen kuinka ihmeesä olen candy crushissa jo niin pitkällä?  Lopulta löysimme portille jolla koneemme meitä odotteli. Tässä vaiheessa pääni oli niin kipeä, etten enää osannut enää jännittää vaikka tätä hetkeä olin ennalta pelännyt.

Rovastille kuva elämäni isoimmasta lentokoneesta.

 Kun pääsin koneeseen sisään olinkin yllättävän rauhallinen. Ehkä se oli se jomottava päänsärky joka vei kaiken energian pelolta. Ja niin sitä lennettiin kohti Buenos Airesia. Lennon aikana katselin yhden elokuvan kokonaan ja useista alun. Ja sitten vähän nukuinkin ja nautin toki lufthansan avokätisestä tarjoilusta lähinnä tobleronen muodossa. Ihmeen nopeasti lento meni ja ihan lentoa varten ostamani aikuisten värityskirjakin jäi vähälle käytölle.

Laskeuduimme Buenos Airesiin n. klo 7 aamulla Argentiinan aikaa joka on 6 tuntia suomen ajasta jäljessä. Ulkona oli vielä pimeää ja kaupungin valot loistivat kauniisti. Lentokentällä pääsimme odottelemaan passintarkastukseen, jossa tuima Espanjaa puhuva tullimies tivasi hotelliani, jota en toki muistanut. Onneksi kisatoveri muisti ja pääsin läpi, vaikka näytinkin juuti sellaiselta rikolliselta, jonka hotellia kannattaa tivata. Tämän jälkeen kaikki matkatavarat läpivalaistiin, jottemme vaan tuo mitään sopimatonta maahan (kuten banaaneja). Tämän jälkeen pääsimme odottelemaan bussikyytiä kohti kisapkaupunkia. Tovin paikalliset vapaaehtoiset laskeskelivat ketkä laitetaan mihinkin bussiin. Sitten pakattiin bussi ja laukkuja nostellut apumies kävi vielä bussissa keräämässä pakolliset tipit, ennenkuin päästään matkaan.

Bussimatka tuntui huomattavasti lentoa pidemmältä, kappas vaan, kuun bussikuski ajoi 2 ensimmäistä tuntia vikasuuntaan. Tätä seurasimme joukkueenjohtajan navigaattorista. Muutama tunti ennen kohdetta ysähdyimem pikaisesti paikalliselle huoltikselle hankkimaan evästä. Vähäisitä jäljelle jääneistä vaihtoehdoista valitsin taikinanyytin, joka osoittautui Galzoneksi. Sain ensimmäisen argentiinalaisen makunautinnon, joka olikin siis käytännössä sulaa jusstoa millin ohuessa takinassa. Kyseinen juustomäärä vastaa minulla ehkä vuoden juustomäärää. Muutaman haukun jälkeen loput lensi roskiin ja tyydyin mukana tuomiini raakapatukoihin. Muutama tunti lisää pitkää suoraa tietä ja saavuimme Mar Del Plataan, juuri ennen piemän laskeutumista. Kaupunki oli kaunis rantakaupunki, tosin ilma oli kylmä ja ranta kuollut, olihan siellä talvi. Ei tarvinnut paljon unta odotella ensimmäisenä iltana ja kuinka hyvältä tuntuikaan suihku (Englantilaiset suihkut toimiikin oikeastaan aika hyvin), hammasharja ja sänky.

Vihdoin perillä. Matkaa yhdensuuntaisesti kertyi siis ainakin 13000 kilometriä. (Tähän ei ole huomioitu bussikuskin eksymistä).