Super-Marjon matkassa

Viikonloppuna sain loistavaa ohjausta ja seuraa todelliselta Super-Marjolta.  Perjantaina kävimme yhdessä  jo tutuksi käyneellä salillani tekemässä kaikkea mikä ei ollut ollenkaan tuttua minulle. Varottelin häntä etukäteen epäsosiaalisuudestani treenatessa, mutta yllätin itsenikin puhumalla enemmän kuin tavallisesti.
Super-Marjo: Selälleen tuohon penkille ja näillä painoilla rintalihasta.
Minä: Kuinka painavat nuo on? Varmasti on liian painavat. En jaksa. Tippuu puntti naamalle ja huomenna on silmä mustana. Ei tuu mitään tästä.
S: Hyvät nämä on. Helposti jaksat.
M: Sano nyt, kuinka painavat? Lupaatko ottaa kopin jos en jaksakaan. Pelottaa, kohta mua sattuu.
No eipä sattunut, muuta kun lihaksiin, niinkuin  pitääkin. Silmät on mustana, mutta lähinnä myöhään yöhön jatkuneista keskusteluista.

Eilen olin ensimmäistä kertaa elämässäni urheilukentällä treenaamassa. Onneksi tästä koettelemuksesta ei  tarvinnut selvitä yksin vaan Super-Marjo oli edelleen matkassa.
Hypittiin ja pompittiin, juostiin ja laukattiin ja Marjon reippaassa ohjauksessa myös hiljainen mutinani jäi taka-alalle.

Erittäin keskittyneesti laukkaa hän.

(Kaksoselle tiedoksi, että ei, nämä eivät le kalsarit vaan "tavoitehousut".=

Eksyimme myös hieman urheilukauppaan ihan vain vilkaisemaan. Onneksi tosiaankin vain vilkaisimme, niin mukaan ei tarttunut muuta, kuin juoksupuku.

Nyt on siis hankittuna juoksukengät, juoksutrikoot ja juoksutakki. Vain juoksija puuttuu.

Mää ja mun Raineri

Tänään olin taas tapaamassa Raineriani. Se on aivan mahtava. Parasta siinä on se, että se ei sano mulle, ettei osaa mua ohjata, vaikka olen varmasti maailman vaikein ohjattava. Hän ei myöskään koskaan vaikuta turhautuneelta, vaikka olen myös turhauttava treenattava.

Käymme yleensä hyvin monipuolista keskustelua treenatessa. Kuten jo aiemmassa postauksessa kerroin, olen todella sosiaalinen treenatessa. Tässä tavallinen esimerkkikeskustelu treenistä:
Traineri: Miten on treenit sujunut?
Minä: Ihan ok.
T: Miltä tuntuu? Onko nyt sopivasti vastusta?
M: Ihan ok.
T: Onko sulla mielessä jotain kysymyksiä? Mitä sä haluisit tehdä tänään? Onko jotain erityistä tullut mieleen?
M: Ei oo.

Edellisestä keskustelusta jäi yksi oleellinen asia pois. Useasti treenin aikana totean myös. "En osaa." "En jaksa, rusennun tähän koneeseen."  tai "Väärin meni taas". Ja näistäkin kommenteistani huolimatta trainerini jaksaa olla iloinen ja kannustava.

Sitten on vielä jutut, jotka vaan ajattelen. "Nyt menee hyvin, mutta odotas kun olen yksin täällä niin olen hukassa kuin lumiukko ja väärin menee." "Joo, en tiedä mikä tämä laite on tai mitä sillä tehdään, mutta näyttää kivuliaalta" ja "En tiedä tätäkään laitetta, avokkini yritti kerran jo neuvoa tätä, mutta en suostunut tekemään, koska näytän nololta."

Ja vaikka todellakin näytän nololta, niin trainerini ei naura minulle. Vahva ihminen henkisesti ja fyysisesti siis.

Tänään "kokeiltiin"  ylätaljaa ensimmäistä kertaa. Tai siis näin taisin sanoa trainerille. Paitsi, et olinpas tainnut joskus kokeilla kun niin tietäväisellä katseella tässäkin kuvassa.

Pahoinvointi Pääsiäinen

Pääsiäinen on nyt takana ja huomenna koittaa paluu arkeen, monellakin tasolla. Pääsiäisen vietto alkoi torstaina automatkalla kohti Etelä-Pohjanmaata. Jo alkuviikolla oli elimistöni ollut erimieltä hieman vapaammasta dieetistä ja tokikin automatkalla elimistöni tätä kapinoi. Mutta opinpa hyvin jokaisen Ideaparkin vessan sijainnin ja nopean siirtymisen niiden välillä.

Perjantaina maistoimme Britti-vahvistuksemme tekemiä "ristipullia". Tämän ihanan rallatuksen muistan omalta ala-asteen Englannintunnilta. Englantilaiseen tapaan, näissä ei vaaleita jauhoja, rasvaa ja sokeria säästelty. Kahden pullan jälkeen olo olikin kuin ristipullalla.

Lauantaina kävimmekin ihmettelemässä menoa Tuurin Kyläkaupassa, johon muutama muukin oli eksynyt. Sieltä, tai siis viereisestä kenkäliikkeestä tarttui mukaan uudet lenkkeilykengät, joita oli vakaa ajatus päästä vielä pyhinä testailemaan. Shoppailessa kertyneen energiavajauksen korvasin vanhalla kunnon grilliruoalla, ja siitä jatkoimme kyläilyä. Etelä-Pohjalaaseen tapaan, pöytään oli pistetty parasta ja huolehrittiin että vieraat ei nälkääsenä lähäre. Illan kruunasi vielä vuoden ensimmäinen grillimakkara.

Unet jäi kahtena viime yönä vähäiseksi ja siitä johtuen olo ollut eilen ja tänään kun pahemmankin ryyppyputken jäljiltä, vaikka minä olin porukan ainoa joka ei paikalliseen yökerhoon lähtenyt.  Onneksi tätäkin paikkailin jo eilen paikallisella grilliruoalla.

Kotimatkan kruunasi pikaruokaketjun ateria ja 3 suklaapatukkaa. Että kyllä nyt tietää lomailleensa ja onpas oikeastaan ihan mukava päästä takaisin arkeen huomenna. Toisaalta tämänkaltainen ruokavalio saattoi vielä vuosi sitten olla hyvinkin normaali ja elossa kuitenkin ollaan. Huomenna pehmeä, rasvaton, mauton rahka on kuin silkkiä elimistölleni.

Tälläkin Pääsiäisellä on opetuksensa:
1. Mikäli on pahoinvoiva olo, aina oloa voi vielä pahentaa grilliruoalla, suklaalla ja univelalla. Toisaalta yleisen juhlapäivän jälkeisenä aamuna löytyy aina joku jolla on vielä pahempi olo.
2. Mummot ovat terästä. Siinä missä itse hätäsesti kastautuu jäätävässä jokivedessä ja juoksee jalat tunnottomana saunaan. 86-vuotias "dippaa" kymmenen kertaa samaisessa joessa ja toistaa saman vielä hetken kuluttua.
3. Näitä pahoinvointiviikonloppujakin tarvitaan (tosin ei kovin usein), kyllä arvostaa taas hyvinvointia, terveyttä ja sitä ehkä välillä tylsältäkin tuntuvaa arkea.

Huomenna olisi tarkoitus aloittaa  työmatkapyöräily.

  Nämä löytyivät vielä kaapista, mutta ihme kyllä yhtään ei tehnyt enää mieli mässäillä. Tai no ehkä vähän teki mieli, mutta en mässäillyt. (Tai siis söin vain yhden)

Elämäni tärkein puhelu vol.1

Tuota tärkeää puhelua odottelin puolisen vuotta. Olinpa hankkinut oikein erillisen puhelimen ja liittymänkin siihen tarkoitukseen, ettei jokaista tulevaa puhelua tarviinnut hätkähtää. Sai myös hyvillä mielin laittaa peruspuhelimensa äänettömälle. Mikäs sen riemastuttavampaa olisi ollut kun herätä kännisen kaverin "ootko nukkumassa"-puheluun, kun luulee saavansa sydämen.

Sairaalaan olin antanut ohjeet, että siihen ei sitten muissa asioissa soitella. Oman luottohoitajani ollessa lomalla toinen hoitaja erehtyi soittamaan siihen kerran verikoevastauksia, mutta eipä erehtynyt toista kertaa. Ihminen on oppivainen.

Muualle kuin sairaalaan en numeroa antanut. Jossain vaiheessa kiusaus äityi kuitenkin liian suureksi ja tein muutamalle läheiselle pilapuhelun numerosta. Onhan siinä aika voittajaolo kun oma isä ei puhelimessa tytärtään lehtimyyjästä erottanut. Ja melkein sain kaupattua myös krokotiilinnahkaisen käsilaukun lankomiehelle. 

Elokuussa lähdin kuitenkin erääseen markkinatapahtumaan apujoukkojen kera myymään koruja, joita yritin tärisivillä käsilläni väsätä. Siellä sitten aamupäivän aikana havahduin, että puhelimet olivat  jääneet autoon. Kovasti sitten selittelin naapurikojun myyjille, että en mä nyt muuten niin tärkee oo, että aina täytyis tavoittaa, mutta uutta sydäntä odotellaan, niin täytyisi olla tavoitettavissa. Enpä vielä tuossa vaiheessa toki tajunnut, kuinka pian tuo punainen puhelin myyntipöydän nurkalla pirahtaisi.

Nykyään "Sydänpuhelin" on arvoisellaan paikalla kirjahyllyssä.

Juoksumatto (Eihän matto juokse)

Juoksumatto kuulostaa tylsältä. Ja sitähän se on. Ellet sitten ole ladannut hyvää musiikkia kuulokkeisiin. Mikäli treenipaikkasi on oikein edistyksellinen sinulla saattaa olla myös mahdollisuus seurata mielenkiintoista ohjelmaa samalla ruudulta edessäsi, kuten tänään minulla. Star trekin uusinta oli juuri se minkä halusinkin nähdä. Kotona minulla ei todellakaan olisi ollut aikaa sitä katsoa, eli mikä onni, että satuin juoksumatolle oikeaan aikaan.

Sunnuntai on erityisen hyvä juoksumattopäivä. Koko päivä kokkiohjelmia, joista voit kuolata kaikkea mitä ei pitäisi syödä. Olenpa koittanut olla myös näppärä ja vaihtaa kanavaa paikalla olleella kaukosäätimellä. Ja vaihtuihan kanava, minun edessäni olevassa ruudussa ja kaikissa kymmenen juoksumaton edessä olevassa ruudussa. Vaihtui myös jokaisen kuntopyörän edessä olevassa ruudussa. Sitten alkoi pelottaa, että vaihtuu tuolla vekottimella naapureiden nopeudet juoksumatoilla ja vähin äänin palautin säätimen paikalleen.

Niveleni eivät oikein arvosta hölkkäilyä ja pomppimista ja ostinkin sitten joku aika sitten ammattilaisten suosimat juoksukengät. No eipä ne hienot, joustavat ja tuetut kengät minusta vieläkään juoksijaa tehneet, mutta harjoittelu jatkuu ja ehkäpä jonain päivänä hölkkään neljän kilometrin tavoitematkan.

Olen myös oppinut tärkeitä asioita juoksumatolla.
1. Kiinnitä se pyykkipojan näköinen klipsu puseron helmaan. Se ei ole liioiteltua. Ettei vaan sattuisi mitään. ;)
2. Maton nopeutta kannattaa pienentää, ennen kuin tuntuu siltä ettei jaksa askeltakaan tätä nopeutta.
3. Hölkätessäkin pitää muistaa hengittää.

Hieman kun vielä säät lämpenee ja katupölyt laskeutuu voisi jo ihan ulkoilmassakin hölkkäillä. Jos ne kengät ois siellä vielä paremmat. Siihen asti näillä ajatuksilla kohti juoksumattoa ja iloisia hölkkätreenejä.

Hiljaa! Mä treenaan!

Tänään tuli taas treenattua omaa saliohjelmaa. Siellä salilla näkee kaikenlaista porukkaa, ja kuulee myös. No eihän sinne toisia mennä vahtimaan, mutta toki silti näkee ympärilleen. Itse olen sitä tyyppiä, joka ei ole kovin sosiaalinen treenatessa.

Avokkini on rohkea mies. Hän lähtee yhä uudestaan kanssani salilla, ja ennen kaikkea yrittää jutella minulle siellä. Kiitokseski saa vihaisen katseen ja tiuskaisun. Ja silti lähtee mukaani aina uudestaan. Välillä hän on jopa uhkarohkea ja yrittää laukoa vitsejä treenatessani. Yleensä kuitenkin oppii virheestä ainakin hetkellisesti ja siirtyy tämän jälkeen toiselle puolelle salia oman treeninsä pariin. 

Kaikki eivät kuitenkaan ole hiljaisia treenatessaan. Olen jopa nähnyt ihmisiä juttelevan toisilleen salilla. Toki, koska olemme Suomessa he ovatkin varmasti tuttavia ennestään. Oma lukunsa on kuitenkin ähisijät ja huutajat, jotka haluavat varmistaa että koko sali tietää missäpäin treenaavat ja kovaa. Suomalaiselle, joka on tottunut puremaan huulta ja pitämään mölyt mahassaan tämä on hämmentävää. Mieleeni onkin herännyt ajatus, onko sosiaalisemman kultturin maissa salilla enemmän näitä mölisijöitä? 

Hämmentävintä on kuitenkin vieraat ihmiset, jotka tervehtivät minua salilla tai pukuhuoneessa. Enhän minä kaupassakaan tervehdi tutunnäköistä tyyppiä, jonka kanssa joudun vastatusten vihannestiskillä. En myöskään tervehdi naista jonka kanssa seison samalla bussipysäkillä joka arkiaamu. Tavallaan on kuitenkin ihan mukavaa, kun tutunnäköinen ihminen salilla tervehtii. Sillä hetkellä koen, että ehkä olenkin jollain omituisella tavalla oikeassa paikassa kaikkien maratoonareiden, mölisijöiden ja muiden treenajien joukossa. 

1,7 Litraa

Kun sydämen toiminta on selkeästi heikentynyt, ei sydän pysty kierrättämään suurta verimäärää ja se voi kertyä elimistöön vaikeuttaen sydämen toimintaa entisestään. Oman tilanteeni pahetessa kesällä 2009 pääsinkin ensimmäistä kertaa puheisiin "Pirkko "Suola- ja Neste" -hoitajan" kanssa. Kättelyssä sain sellaisen saarnan etten sellaista tiennyt edes olevan, vaikka papin tytär olenkin. Ja niin alkoi janon aikakausi.

Tilanteen pahetessa saarnat jatkuivat, nesterajoitus kiristyi ja opin jo rajoittamaan juomista. Ja lisäiltiinpä sinisiä nappejakin, joita nesteenpoistolääkkeiksi kutsutaan. Näillä tableteilla on toki juurikin se haittavaikutus josta nesterajoituksessa oleva unelmoi: JANO! Jos on oikeen fiksu, voi yrittää huijata itseään, jotta pääsisi janosta: rouskuttaa jääpaloja tai tehdä erityisen hiilihappoista vettä joka polttelee kurkussa niin paljon, ettei koko lasia voi kerralla juoda.

Myös syömisensä kannattaa miettiä niin, että nesteensä voi juoda mieluummin. Kuka nyt haluaa tuhlata lihakeiton liemeen 2 dl päivänsä nestesaldosta, kun voi mieluummin onkia keitosta kiinteät palat, jättää liemen ja juoda lasillisen vettä janoonsa huomatakseen, että sillä sekunnilla kun viimeinen vesipisara solahtaa kurkusta alas on taas: JANO! Ja tarkkana oli sairaalassa oltava, ettei vaan pahankurinen hoitaja sitä lientä jonka kupin pohjalle olin jättänyt, merkinnyt nestelistaani nautittuna. Tippaletkukin kannatti säätää mahdollisimman hitaalle: enhän nyt toki suoneen sitä nestettä halua jonka olisin voinut juodakin.

Tänä iltana, niinkuin nykyään aina, on yöpöydälläni lähes litran kokoinen vesilasi jonka iltaisin lipitän juuri ennen nukahtamista. Eikä ole jano. Ja juon sen vaikka ihan varuiltakin ettei vaan tule jano. Ja ihan vaan silläkin ajatuksella, että nyt ei tarvitse olla jano. Ja ettei vaan aamullakaan olisi jano. Ja kyllä vaan on kuulkaas vesi hyvää. Eikä ole jano.

Sh'bam!

Viime syksynä päädyin ensimmäistä kertaa Sh'bammiin. Kuntosalini tuntikarttaan tuo oli merkitty koodilla "reippautta ja iloa helpoilta tunneilta". Mikäli olet kovin herkkähipiäinen ja itsekriittinen, ilo voi olla vähän hakusessa ensimmäisellä kerralla.

Ensimmäinen kerta olikin minulle erittäin traumaattinen. Ikävänä muistona mieleen tuli yläasteella pakotetut aerobic-tunnit, joissa nolona yritit mukana pysyä heikon olon saattelemana ja tuntien luokkatovereiden halveksivat katseet niskassasi. Jossain vaiheessa tuntia, häpeä jo hieman helpotti, kiitos hauskan ohjaajan. Tunnin jälkeen ajattelin, että: "Ei, tää ei oo mun juttu".

Kevättalvella lähdin ystävän yllyttämänä uudelleen Sh'bamiin. Tällä kertaa löytyikin tuo mainostettu ilo. Se löytyy kun katsoo itseään peilistä keinuttamassa lanteita samaan aikaan kun ohjaaja huutaa, että: "Nyt, tee sun sexy move, että se mies lähtee sun matkaan". Ja tiedät katsoessasi itseäsi peilistä, että se mies todellakin lähtee, ja mahdollisimman nopeasti ja kauas, jos sut tuollasena näkee. Sitten ohjaaja huutaa, että: "Nyt ollaan mtv:n musiikkivideolla" ja samalla näät itsesi peilistä ja muistat Armin ja Dannyn legendan: Tahdon sulle olla hyvin hellä

Edelleenkin on olo kun norsulla baletissa, mutta norsullakin voi baletissa olla ilmeisen hauskaa.

Tunti etenee ja ohjaaja huutelee minulle täysin mystisiä termejä: "samba", "mambo",  ja sitten "pivot" Minä yritän hämmentyneenä seurata mitä tehdään ja juuri kun luulen päässeeni mukaan, pahin painajainen toteutuu: "Ja sitten kädet mukaan." Ja niin tipahdan kyydistä, mutta onneksi itselleni nauraen.

Aina ei urheilu ole silti kivaa ja jollain tunneilla kelloa tulee vilkuiltua turhankin usein. Sh'bammissa siitä ei ole pelkoa. Jos erehdyn katsomaan kelloa, kompastun omiin jalkoihini tai törmään
vierustoveriini (tai isoon tolppaan keskellä salia). Vielä en ole törmännyt, mutta mikäli näette minut joku päivä mukiloidun näköisenä syy on luultavasti edellämainittu. Mutta hauskaahan tuo on.
Mikäli tämä postaus oli otsikosta alkaen sinulle yhtä mystinen kuin suurin osa sh'bam tunneilla huudelluista termeistä minulle on, voit kurkata mitä Sh'bam on täältä.

"Minkälainen sydämensiirto sulle tehdään?"

Mielelläni kerron ihmisille sydämensiirrostani, muutan asenteita ja rikon stereotypioita. Ja usein saankin myös vastailla jänniin kysymyksiin. Ja ei, se ei haittaa! Naureskelen niille siiten jälkikäteen... Tai siis vastaan mielelläni ja pohdin sitten asiaa elämäni tylsinä hetkinä. (Niitä ei onneksi ole usein.) Jo siirtoa odotellessa sain vastata hienoihin kysymyksiin. Ennen siirtoa oli toivottavaa tarkistuttaa hampaat kunnolla ja hoitaa pienimmätki reiän alut, jotta suun kautta ei pääsisi infektioita alkuun. Minäpä sitten ojensin tilanteestani kertovan lääkärinlapun  kanssa kunnallisen terveydenhuollon luukulla. Hetken lappua tutkittuaan hoitaja katsoi minua ja kysyi: "Sinullako on nyt syöpä? Sittenpä pääsin kertomaan, että kuten paperissa sanotaan se hoidettiin yli 20 vuotta sitten, että nyt odotellaan sydänmensiirtoa. Minkälainen sydämensiirtos inulle tehdään. Hetken jo aloin miettiä, että oliko minulle annettu jotain vaihtoehtoja? Voitaisiinko vaikka siirtää sydämen paikkaa? Tai siirtää vaikkapa toinen eteinen ja kammio eri paikkaan. Mutta totesinpa sitten vaan, että: "ihan tavallinen sydämensiirto. Minun sydämeni otetaan pois, siirretään varmaan johonkin maljaan. Sitten minun sydämeni paikalle laitetaan toimiva sydän." Ja näin oppi sitten hammashoitolan vastaanottovirkailija mikä on tavallinen sydämensiirto.

Hieno kysymys ennen siirtoa eräältä ystävältä oli myös: "Koska sulle tehdään se siirto?" Heitinpä sitten lonkalta jonkun päivämäärän. Ystävä tietysti hämmentyneenä kysyi, että mistä sen tiedän ja ymmärsi varmaan itsekin samantien hassun kysymyksensä. Ja sinä, ystäväni kun luet tätä. No hard feelings! 

Mistä kaikki alkoi?

Syntyipä erääseen perheeseen Varsinais-Suomessa tyttö, oikein ponteva, viitisen kiloa. Hienot tilat oli muutama vuosi aiemmin kaksossiskot pikkusiskolle raivanneet. Mikäs siellä kasvaessa. Kateeksi ei käy kyllä äitiä, joka tämän mötkäleen maailmaan puski.

Ehkäpä samaiset siskokset jo tulevaa ennusti halutessaan nimetä pikkusiskon Astrid Lindgrenin kirjoissa esiintyneen vauhdikkaan pikkusiskon mukaan. 

Muutaman kuukauden kuluttua uudelle tulokkaalle nousi kova kuume. Kuumeilun syyksi selvisi akuutti myelooinen leukemia. Ja näin tulokkaan kodiksi muuttui hetkeksi Turun Hämeenkadulla seisova luksushotelli joka tunnetaan myös nimellä TYKS. Osaavan henkilökunnan ja ehkäpä myös jonkun amerikkalaisen tutkijan (Kyllä, sieltäkin tulee joskus hyviä juttuja) ansiosta Mötkylä sai parhaan mahdollisen hoidon, solumyrkyn joka nimellä adriamyciini tunnetaan. Ja niinpä saatiin paha Syöpäläinen kuriin. 1-vuotis synttärit kyllä sairaalassa vietettiin, mutta voiton puolella oltiin. Ja saihan sitä hoitajilta jopa lahjan Nalle-Pallun, joka ikävä kyllä on vuosien saatossa on jo kasvanut isoksi karhuksi ja muuttanut pois kotoa. (Nalle-Pallu, jos luet tämän, ota yhteyttä!).
Niin lähti Mötkylän elämä rullaamaan vauhdilla normaalia taaperon arkea. Mitä nyt sairaalassa käytiin visiiteillä näyttäytymässä, mutta tuopa ei haitannut, olihan nuo tuolla jo perhetuttuja.

Kymmenen vuoden kuluttua alkoi kuitenkin tapahtua. Väsymystä, yskää, vatsakipuja ja muita epämääräisiä oireita. Paikallinen terveyskeskus ehdotteli tavanomaisempia  syitä vaivoihin: kuukautisia, psyykkistä oireyhtymää läheisen menettämisen jälkeen, flunssaa. Lopulta lähete lähti keskussairaalaan jossa ultrassa todettiin nesteen kertyminen elimistöön. Epäiltiin Leukemiaa, mutta Yliopistosairaalan veikkaus osui oikeaan: sydänlihasrappeuma sytostaattihoitojen myöhäisvaikutuksena. Onneksi TYKS:n loistohotellin henkilökunta hoiti taas homman ja lääkkeet tehosivat toivotusti. Yöstä jolloin saavuimme Turkuun muistan, kuinka hoitaja kävi tämän tästä kyselemässä miten on nesteenpoisto lähtenyt käyntiin. Myöhemmin kuulin toisen tarinan, jonka mukaan oli lähinnä kurkittu olenko vielä rajan tällä puolen. No siitäkin selvittiin. Jopa toinen kaksosista selvisi lähes traumoitta, vaikka  sai varmasti elämänsä parhaat yöunet kesäkuumalla nahkaisessa nojatuolissa sänkyni vieressä hoitajien ravatessa sänkyni vieressä.