HIIT 2.0 - "Kuolema tulee"-tunti

Tänään tein jotain uskomatonta. Rainerini rohkaisemana uskaltauduin kokeilemaan HIIT 2.0 tuntia. Kyllä se Raineri on vaan hyvä yllyttämään hullua, kun eilen juostiin rappuja ja matolla käveltiin ylämäkeen niin, ettei kotiin meinannut jaksaa kävellä ja silti tänään uskaltauduin tuonne hulluuden huipentuma-tunnille. Täytyypä muuten alkaa töissä ravaamaan rappuja samaan malliin ja hyppimään tasajalkaa, niin johan on muhkeat pohkeet ja pakarat kesäksi.

 

Sopivasti kun oli puoli tuntia aikaa ennen tuntia lämmittelin vähän (jotta tämä varaosa taas ymmärtäsi ruveta hommiin) ja tein muutaman liikkeen yläkropan räjähtävää voimaa. Varmaan jotenkin väärin teen "Cybex":llä vartalon kiertoa kun salin melonikainalot minulle naureskelivat (tai saatoin myös olla vainoharhainen.) Luulisi ettei tulisi mieleenkään vittuilla minulle, kun tietää mitä olen kokenut erään ystäväni sanoja lainatakseni. 

 

Sitten Hiittiin. Jonossa ollessani kuulin Rainerin kehuvan uuden ohjelman olevan entistä rankempi ja melkein jo luikin häntä koipien välissä kohti pukuhuonetta. Keräsin kuitenkin itseni ja päätin mennä testamaan tuota kehuttua tuntia. Löysin onneksi paikan takanurkasta kaikkien huippu-urheilijatovereiden katseilta piilosta. (Tiedän että ihmiset vaan katselevat tunneilla muita ja sitä kuinka muuta eivät osaa.)

 

Välineet valmiina, minä en.

 

 

Puolituntisen alkaessa mieleen hiipi tuttu ajatus: "miksi olen täällä hullulla tunnilla kiduttamassa itseäni." Ensin lämmittelyt, joiden jälkeen syke oli jo mukavasti nousussa. Itse tunti eteni kahden liikeen tapatoissa, 20 sekuntia liike, 10 sekuntia lepo (joka kului kyllä liikkeen vaihtoon) ja 20 sekuntia toinen liike ja taas 10 sekunnin vaihto. Näitä sarjoja putkeen 4 ja sitten hieman pidempi )ehkä minuutti tai kaksi) lepo. En nyt luettele liikkeitä koska niiden nimet on minulle niin hepreaa, etten nimiä edes muista, mutta tehokasta oli kyllä. Ihmeen hyvin selvisin ja vain vähän jouduin lintsailemaan. Ja mikä parasta en kuollut enkä edes pyörtynyt tunnille. Viimeisessä liikkeessä lattialla ja siitä vauhdilla ylös. No siinä olin onneton, mutta yritin. Mutta ylpeä olen itsestäni että menin. Ja takuulla menen uudestaan. Ja jos minä sieltä selvisin niin selviät sinäkin.

 

Tehokkaan treenin jälkeen kävin vielä venyttelemässä powerplatella ja sitten pukuhuoneeseen. Mitä ihmettä? Kaappini ei auennut tutulla koodilla. Ehkä muistin kaapin sijainnin vähän väärin ja kokeilin toista kaappia taaskaan ei auennut. Kokeilin uudestaan molemmat. Mietin. Kyllä minä tähän riviin  vaatteeni laitoin. No ei auttanut kun vastaaanotosta pyytää työntekijää kaappia avaamaan. Ystävällisesti avasikin, mutta ei ollut minun vaatteeni siellä. Avasi toisenkin epäilelyksen alaisen kaapin. Ei ollut sielläkään minun kamoja. Sitten huomasin rivissä vielä yhden kaapin ja kokeilin koodiani siihen... ja siellähän ne kamani oli. Kiitos ja anteeksi.

 

 

Ehkä alan taas kiinnittää huomiota myös kaapin numeroon pelkän rivisijainnin sijaan.

 

 

Huomenna olisi taas tiedossa FressiFriday. Tällä kertaa se tietää treeniseuraa sekä upean Rainerini ravitsemusluentoa. Näin Joulun alla houkutuksien kulta-aikana se tulee tarpeeseen.



 

Ps. Jos et ole vielä lähettänyt omia tai firmasi Joulukortteja, tee jotain uutta ja käytä Joulukorttirahasi minuun, ja ryhdy sponsorikseni jotta ensi kesän MM-kisat Argentiinassa eivät jää haaveeksi. Joulukorttiasi ei muista kukaan vuoden kuluttua, mutta MM-kisat Argentiinassa tulevat olemaan unohtumattomat.

Treenisävellys (v=h)

Tässä  reilun vuodenpäivät liikkuneena ei vielä kaikki ole ihan hallussa ja vaikka Rainerini on useita eri harjoitusohjelmia minulle tehnyt joita seuraamalla yleensä saan treenit kunnialla loppuun, pitää välillä vähän säveltää. Tänään se tuntui kyllä enemmän sähellykseltä.

Eilen saavuin junalla Mikkeliin Sykkeen syyskokoukseen ja pikkujouluun. Etukäteen olin selvittänyt, että kohteessa on kuntosali asiakkaiden käytössä ja varannut treenikamppeet mukaan. Aamupalan ja hämmästyttävän kierrätystaidenäyttelyn jälkeen suuntasin kohti kuntosali joka sijaitsi eri rakennuksessa.

Mikäli vierailet Kyyhkylänkartonossa, käy hämmästelemässä navettagalleriaa. Vau!

Ensimmäinen haaste oli löytää kuntosali. Ystävälliset kuntoutujamummot (mummo sana on minulle aina positiivinen ilmaus, en ole ikärasisti) ohjasivat minut kuntosalille, joka osoittautui pienemmäksi kun olin olettanut tietäen kyseessä olevan kuntoutuskeskuksen. Ensi silmäys osoitti, että suurin osa laitteita oli tuttuja Meilahden kuntosalilta, paineilmalla toimivia laitteita. Tutulta näytti myös juoksumatto ja smith.

Lämmittelyt matolla sujui hyvin. Sitten päätin siirtyä Smithiin tekemään räjähtäviä kyykkyjä. Ensimmäisen huomio Smithin erossa oli, että itse tanko ei painanutkaan mitään. No, levyjä lisäämällä sai sentään vastetta, sekin tuttua. Mutta se pehmuste, sitä ei ollut missään! Pyyhkeellä yritin hartiota ja niskaa suojata, mutta turhaan. Kahden sarjan jälkeen luovutin, koska tanko paino niin ikävästi hartioita.

Askelkyykyt onnistui mukavasti levypainot käsissä ja löytyi tuttu selkälihaslaite jolla sain tehtyä hyvät sarjat. Rintalihaslaite olikin sitten niin hämmentävä, että päätin tehdä tangolla penkkipunnerruksia. Pelkkä tanko osoittautui liian köykäiseksi ja päätin lisätä painoja. Eipä mennytkään kuin strömsössä. Mikä levy ja mikä lukko tangon päähän. Lopulta löytyi kyllä oikea levy, mutta ei sopivaa lukkoa pitämään levyä paikoillaan ja päädyin käsipainoihin.

Miten voi olla näin vaikeaa löytää tankoon sopivat painot ja lukot?

Kahvakuula sentään löytyi ja sillä sain tehtyä vartalon kierrot. Sitten ojentajapunnerrukset joista selvisi jumppamatolla, joka sentään löytyi. Loppuun ajattelin tehdä vielä vetoja matolla... mutta muttaa. Aina kun palauttelin maton sivulla ja hyppäsin takaisin matolle, matto nyki epämiellyttävästi ja tuntui, että kaadun rähmälleni. Päädyin sitten hetkeksi hölkkäilemään tasaista vauhtia.

No hukkaan ei tämäkään treenisähellys SunntoAmbitista päätelleen mennyt. Täytynee kuitenkin joululomaa ajatellen jo selvittää laajemmin ilman oamn kehon painoa hyödyntäen tehtävä treeniohjelma, jotta Brittien salilla pärjään. Osaan jo kuvitella, että tämän päiväinen hämmentävä salikokemus on vain murto-osa siitä miltä minusta tuntuu Englannissa kahden viikon lomalla.
Ja Onpas muuten kiva mennä taas omalle salille ensi kerran, kun huomaa, ettei ihan hukassa olekkaan, ainakaan siellä.

Ja sitten syyskokoustamaan ja pikkujouluihin, ja siellä kaikilla on niin mukavaa, oi jospa oisit sinäkin nyt mukana..

Jännittävä kahvakuula

Eipä järin jännittävältä näytä tuo möhkäle kädensijalla, mutta jännitys tuleekin siitä tekemisestä.
Ja tekemistä tuolla möhkäleellä on paljon. Itse olen tutustunut vasta murto-osaan mahdoolisuuksista.

Molemmat tällä hetkellä käytössä olevistani sali-ohjelmista sisältää liikkeitä kahvakuulan kanssa, kiitos Rainerini joka ei ininääni itseni loukkaamisesta kuuntele. Ehkä jännittävintä on juuri tuo, sattuuko vai eikä satu, tai lähinnä kuinka paljon sattuu. Ja nyt en puhu tavallisesta lihaskivusta, vaan siitä kuinka voit epähuomiossa ja joskus ihan huomionkin kanssa teloa itseäsi tuolla möhkäleellä.
Epähuomiossa:
- Liike, jota Raineri kutsui kauppakassiksi.(Nimi on varsin osuva, koska itsehän aina kaupasta tullessani lennättelen kassia samoin) Kuula siis heilautetaan yhdellä kädellä eteen, napataan toisella kädellä kiinni edessä ja viedään toiselle sivulla ja taas sama juttu (No en oo hyvä selittämään näitä liikkeitä, koska en oo ammattilainen ja siksi laitoinkin tuon videolinkin).
Sitten voi jännittää, että saako napattua siitä kuulasta edessä kiinni vai lentääkö se edessä olevaan peiliin tai treenajaan tai kenties omaan ohimoon. Eli valppaana pitää olla. Tehokas on kyllä sekä fyysisesti, että henkisesti.
-Kuulalla heilautus sivulta toiselle (Ei ole videolinkkiä eikä edes kuvaa joten tyydyn vain selittämään) elli Oikealla kädellä möhkäle heilautetaan kohti vasenta ohimoa ja toivotaan, että vasemman käden refleksit (sekä aivotoiminta) on mukana ja nappaa kuulan kiinni, ennenkö kolahtaa ohtaan. Tehokasta tämäkin, kaikinpuolin.
Huomiossa:
- Räjähtävä pystypunnerrus: olit sitten asetellut kuulat kuinka päin vaan, poistanut valtavan kokoisen hiertävän sykemittarin,  yrittänyt suojata ranteesi pehmusteilla, aina sattuu. Kuulat hakkaa ranteesi oitis mustelmille ja jännityksellä tarkistat lopulliset vauriot seuraavana päivänä.

Ihan on sävysävyyn "ranteen pehmustimet" kahvakuulien kanssa. Ei se auta. Aina saa mustelmia.

Mikäli et omista omaa saliohjelmaa helppo tapa aloittaa kahvakuulailu on mennä ryhmätunnille, jota omakin kuntosalini järjestää. Itsekin kyseiselle tunnille eksyin viime syksynä, huonolla menestyksellä tosin. En huomannut tuntien vaikeusaste koodikarttaa ja valitsin toki jonkin experience-tunnin jossa olin valmis muuttamaan vanhan sananlaskun muotoon: "Kuolema kuittaa kahvakuulatunnin päätteeksi." Elossa selvisin kuitenkin, ja nyt kun tuo värikoodi arvoitus on minulle selvinnyt on tarkoitus osallistua uudemman kerran, ja tällä kertaa hieman paremmin tasoani vastaavan tuntiin.

Oman elämänsä MacGyver

Tänään oivalsin jotain hienoa, jonka haluan jakaa myös teille rakkaat lukijani (kyllä, teille molemmille). Itse en tokikaan näin hienoa vertauskuvaa keksinyt vaan tämänkin opin sain mahtavalta vapaaehtoistyön organisoinnin kouluttajalta. Ja sen lisäksi, että oivallusta voin työssäni hyödyntää, ymmärsin jotain aivan perustavanlaatuista omista selvitytymiskeinoistani.

 

Kaikki  kahdeksankymmentäluvun ja yhdeksänkymmentäluvun eläneet tietävät Ihmemies MacGyverin, joka joutui mitä kummallisempiin pinteisiin ja vaaroihin. Mutta miten toimi MacGyver, ei siinä pohdittu, että "Miten minä nyt taas tällaiseen tilanteeseen päädyin?" "Miksi juuri minut lukittiin tänne 3 minuutin kuluttua räjähtävään betonisäiliöön?" MacGyver toimi. Löysi taskustaan kuulakynän jonka putkella intuboi tukehtumassa olevan ystävänsä., rakensi kumilenkistä ja  klemmarista  avaimen jolla lukittu ovi avautui ja purki pommin käyttäen apunaan vyönsolkea ja silmälasinsankaa. Ja selvisi.

 

Joissain asioissa eräänlainen syy-seuraus pohdinta on tietenkin hyväksi, mutta sellaiset asiat joihin ei ole itse voinut vaikuttaa täytyy vaan ratkoa, selvittää. Tietysti sitä joskus sortuu pohtimaan, miten toisin asiat voisiat olla, jos olisin elänyt täysin terveen elämän. Haluaisin ajatella nämäkin asiat rikkautena. Kuinka opettvainen lämänkokemus tämä on ollut. Kuinka mahtavia ihmisiä, joihin en muuten elämässäni törmännyt,  olen siirron myötä tavannut´. Kuinka paljon tiettyjä itsestäänselvyyksiä arvostaa, kuten omassa sängyssä nukkumista (Muistathan sairaalasänkysimulaattorin).

 

Mutta olenhan kuitenkin tavallinen tallaaja, en MacGyver ja siksi huonot hetket minullekin suotakoon, vaikka parhaani oman elämän supersankarina yritänkin.

 

Varsinainen MacGyver 21 yötä sydämensiirron jälkeen.

 

 Ja Tässä vielä mun alkutunnari, jos et ole vielä nähnyt.

 

Ja Blogilla on myös Facebook-sivut, jonne pääset tästä. Muistahan tykätä niin näet heti päivitykseni.

Päänvaivaa

Viime aikoina on ollut monenlaista päänvaivaa, ja siksi blogin päivityksessäkin ollut niin merkittävä tauko. Lupaan paranataa tapani, tai ainakin yritän parantaa. (kuulostaa sopivasti miedommalta ja helpommin pidettävältä lupaukselta.)

 

Eniten harmia aiheuttanut päänvaiva on ihan konkreettinen. Tasan viisi viikkoa sitten huomasin pääni olevan kipeä. Otin panadolin, ei vaikutusta. Ajattelin, että flunssa tulolla ja siitä kumma pääkipu, mutta flunssaa ei koskaan tullut, mutta pääkipu tuli, ja oli. joka päivä. Välillä laimeampana ja välillä sietämättömänä.

 

Ensimmäisen viikon lepäiltyäni särkevän pään kanssa, yritin käydä varovasti treenaamassakin. Hieman tavallista korkeammat sykkeet, ja välillä pahempi pääkipu, välillä ei vaikutusta. Kun kipu on pahimmillaan olen ottanut nimeltä mainitsematonta kolmiolääkettä, ja silloin olen suosiolla jättänyt treenit välistä (koska pelkään utuisessa olossani tiputtavani painon jalalleni tai rusentuvani johonkin oudoista kuntosalilaitteista).

 

Parin viikon kipuilun jälkeen alkoi hermo kiristyä entisestään. Meilahden keikalla mainitsin asiasta ja pääsin pään tietokonekuvaukseen. Tällä kertaa kuitenkin ilman sitä varjoainetta joka useita kertoja on saanut minut luulemaan, että olisin laskenut alleni. (Muka tuntuu kuin olisi aurinkorannalla, Hah!) Päästä ei löytynyt mitään poikkeavaa, mutta taas on todistettu yhden kerran lisää, että aivot löytyy.

Kävinpä myös optikolla, hierojalla ja vyöhyketerapeutilla. Poskionteloiden onttous tarkistettaan ja migreenilääkettäkin testasin, tuloksetta. Nyt on muutaman päivän ollut hieman parempi olo ja toivonkin, että mikä ikinä lieneekään, se on poistumassa ja pääsen takaisin treeniarkeen.

 

Toinen pienempi, mutta ei täysin vähäpätöinen päänvaiva. Voi Salatut Elämät minkä teki! Olisipa ollut hienoa jos olisivat vähän faktoja tarkistelleen tuossa sydämensiirtoasiassa ennen kuin kohtauksen sarjaansa, jota katsojalukujen mukaan joka kymmenes suomalainen seuraa, kirjoittivat. Tässä vain osa epäkohdista, joista stereotypioita vastaan taisteleva elinsiirrokas närkästyi.

1. Ei kenenkään sopivuutta elinluovuttajaksi aleta testailemaan ennen varmuutta aivokuolemasta. Eli ketään ei jätetä kriittisessä tilassa hoitamatta elimien toivossa.

2. Ei hyvänen aika pelkkä veriryhmän sopivuus riitä!

3. Suattaapi olla, ettei nuo yleislääkärit parityönä nuita siirtoja tee.

4. Tuskinpa viisikymppisen sydäntä laitetaan 8-vuotiaalle. (Vai onko tämä se syy miksi saan netin "laske ikäsi testeistä" 30 vuotta omaa ikääni enemmän.)

5. "Se sydän tulee Kittilästä" Ei tokikaan tiiä mistä se tulee ja hyvä niin.

6.  "Siellä onkin myrsky, niin ei se sydän pääse tulemaan"  Kuinkakohan monesti Suomessa on sellaisia myrskyjä, että elinsiirtolento perutaan?

7. Ja Melkosen freesin näköinen tyttö sydämen siirron jälkeen. Kyllä ollaan kun kaksi marjaa. Yhtä lailla on mustat silmänaluset näyttelijällä vielä siirron jälkeenkin.

 

Tämän nähdessään (n24h siirrosta) Ruustinna huudahti: "Onpas se terveen näköinen!"

 

Mut joo, se on vaan Salkkarit. Ps. toivottavasti nöäyttelijän naama turpoo samoin kuin kortisoonilla pumpattuna itselläni turposi.

No tuo epätodenmukainen elinsiirtomainonta telkkarissa ei nyt ainakaan auta rikkomaan tiettyjä stereotypioita elinsiirroista joihin sai taas törmätä lauantaiana Euroopan elinsiirtopäivän tapahtuman lomassa elinluovutuskortteja jakaessa.

Tytöt ja jättipallot. (Kuva: Meri Hiltunen)

 Onneksi myytinmurtajat on testannut, ettei ihminen voi lentää heliumpallon mukana. Muuten olis saattanut pelottaa.

 

Ps. Teille, jotka vain tylysti totesivat, elinluovutuskortista "Ei Kiitos"- tiedoksi.

Helsingin sanomien artikkelissa vuonna 2013 kerrotaan, kuinka Suomessa oli vuonna 2013 107 Aivokuollutta elinluovuttajaa. Elinsiirtoja taasen tehtiin 310. (Siirtoa odottaa jatkuvasti 300-400 potilasta). Tuostahan voi tyhmempikin laskea, että todennäköisemmin olet siinä porukassa, joka elimen tarvitsee, kuin toimit luovuttajana. (http://www.hs.fi/kotimaa/a1376456761816)

 

Ja nyt mukavaa ja ruskansävyttämää viikkoa!

 

Tiiäkkö sen tunteen?

4 vuotta sitten moni asia muuttui. moni sellainen asia, jonka en tiennyt johtuneen huonosta sydämestäni. Asioita jotka tavallisesta terveestä ihmisestä  on normaalia, mutta minulle edelleenkin outoa ja ihmeellistä.

Syke sormissa:
Ensimmäisen kerran tunsin tämän oudon tunteen noin kuukauden kuluttua siirrosta, kävelyllä. Mun sormet sykki. Mitä ihmettä? Ja oli myös kuuma sormille. Piti ottaa hanskat pois, syyskuussa. Syyskuussa oli kuuma sormille. Omituista, mutta hienoa.

Hikipeikko:
Minä aina vaan kuvittelin, etten ole hikoilevaa tyyppiä. Tavallaan ihan  näppärää ja mukaavaakin kun ei haissut. Siirron jälkeen kortisoni käynnisti kyllä tuonkin vauhdilla. Ei se hikoilu tosin kortisonin lopettamisen myötä loppunut.

Sauna on ihan kiva:
Ennen saunomiseni rajoittui kyläilyihini vanhempien luona. Eipä minulla saunaa itsellä ollutkaan, mutta en siitä erityisemmin nauttinutkaan. Yleensä kuitenkin halusin kyläillessä kokeilla jos se olisikin kivaa. 10 minuutin röhimisen jälkeen Rovasti tuli kuitenkin aina oven taa huutelemaan, että olenkohan hengissä ja olisiko fiksua mennä vaan suihkuun. Oli. Ensimmäisen kerran siirron jälkeen hämmennyin kun ymmärsin olleeni saunassa jo 15 minuuttia ihan ilman pahoinvointia. Eli saunominenkin on ihan jees.

En ole nirso:
Pitkään kuvittelin olevani vaan nirso, kun erittäin valikoiden söin. Sekin on saanut selityksen uuden elämäni myötä. Olinkin vaan kipeä ja huonovointinen. Ei silloin ole ruokahalua. Kortisoneissani söin jopa puuroa ja herkut jouduin sulkemaan nippusiteillä muovilaatikkoon etten ahmisi.

 

Vanhalla sydämellä kakku kyllä maistuu sairaalassa vaikka oksumaljasta.

Lihakset väsyy:
Tästä tunteesta riemuitsen aina yhtä paljon. 2 viikkoa siirrosta kävelin ensimmäistä kerta rappuja kotiini viidenteen kerrokseen (tosin kerrosväleissä hengitellen)  ja se tuntui mun jaloissa ennenkö hengityksessä. Pystyn myös harjaamaan tukkani väsymättä. Ja ripustaa omat verhoni. Eli käsissäni ei ollutkaan ikinä mitään vikaa, vaan verenkierrossa.

Rapufiilis:
Treenin jälkeen naama on punainen (eikä sininen). Tai no eipä sitä silloin treenattukaan. 4 vuotta sitten naamani oli punainen vain auringosta ja se ei ollut kyllä kovin terveen punakka.

Terveen punainen rapu.

 

Liikunta on lääke, Personaltrainer on reseptilääke.

Ei oo viime aikoina mennyt kaikki niin kuin Strömsössä. Viime viikolla alkoi erinäiset oireilut, kurkkukipua, pahoinvointia, päänsärkyä, vilunväristyksiä. Loppuviikko menikin lepäillen. Sunnuntai alkoi migreenityyppisellä päänsäryllä, joka oli sietämätön. puoli päivää kärvisteltyäni tavallisen särkylääkkeen voimalla päädyin ottamaan "hieman vahvemman"resepti särkylääkkeen. Puolen tunnin kuluttua elämä oli ruusunpunaista unelmaa. päänsärky poissa, levollinen olo ja mieli ja korttiaskartelu sujui leikiten (kyllä, aloitin Joulukorttikauden viikonloppuna).

 

Tänään olo tuntui taas heikolta, kädet tärisi, lisälyönnit kiusasi ja mielialakin oli koetuksella muutamaan otteeseen (Siitä en enempää avaudu, asianosaiset tuntekoot piston sydämessään). Avopuolisoni, joka on varsinainen Feeder yritti piristää minua Cronitzilla, mutta ei, sekin vain pahensi tilannetta. Mietin jo muutamaan otteeseen pitäisikö illan treenit Rainerin kanssa perua. Huonovointisena, surullisena ja pääkipuisena raahasin itseni kuitenkin sovittuun aikaan salille. 

 

Kerkesin hyvän 10 minuuttia lämmitellä soutaen ja mutista mielessäni pahaa oloani. Sitten saapui aurinkoinen Rainerini paikalle ja kyseli kuulumisia. Mutisin jotain pientä huonosta viikosta. 15 minuutin kuluttua taisin jo vähän hymyillä ja puolen tunnin kuluttua löytyi se huumorintajuinen kuulantyönnön Europaanmestari fiilis. 

 

Liikunta siis auttaa moneen vaivaan, mutta tänään olisi kyllä jäänyt treenit välistä ílman aurinkoista ja asiansa osaavaa Raineria. Liikunta on lääke, mutta traineri auttaa saamaan siitä parhaan hyödyn, vähän niin kuin resepti joka kertoo miten lääkettä käytetään. Traineri toimii myös reseptinä siten, että lääke, tässä tapauksessa liikunta tulee otettua ja auttaa siitä tekemään säännöllisen elämäntavan. Aivan kuten apteekeissa joskus pyörinyt mainos sanoi "Vain otettu lääke auttaa".

 

Mikä sitten on tuon "melko vahvan" reseptilääkkeen ja liikunnan ero. Kuvat kertovat enemmän kuin sata sanaa.

 

 Lääkettä!

 

Liikuntaa!

Kumman sää valitset?
Ja Kiitos Jessica Reiman. Kyllä sää oot ihmeidentekijä!

 

 

  

Kuuma! En valita, vai valittaisinko sittenkin.

Valitan toki, saisi jo helteet hellittää. Tokikaan nämä helteet eivät haittaa minua ollenkaan niin paljon, kuin helteet 4 vuotta sitten. Vuonna 2010 odotin helteiden loppua, mutta vielä hartaammin odotin uutta sydäntäni. Lähes koko ikäni helteet aiheuttivat minulle vain pahaa oloa ja suunnatonta väsymystä. Ihmetys oli suuri kun kesällä 2011 lämpöiset päivät tuntuivat melko mukavilta. 

Kesän 2010 helteistä väsynyt kelluja.

En olisi kyllä neljä vuotta sitten uskonut, että paras paikka näillä helteillä on kuntosali. Ah, tuo raikas ilma ja alle 24 asteen sisälämpötila. Oma koti kullan kallis kun lämpenee mukavasti 31 asteeseen helle-keleillä. Ilmastointipönttö huutaa yötä päivää makuuhuoneessa ja tuokin raikkaan tuulahduksen neliön kokoiselle alueelle edessään. Päivällä tämä lämpö ei minua niin paljon haittaa, mutta nukkumaan mennessä. Makuulla tuntuu, kuin joku istuisi rintakehän päällä. Ei tule  raitista ilmaa sitten mistään. Joinain iltana todennut olon muistuttavan hyvin paljon eloa vanhan moottorini kanssa. Päivisin hyvin sujuneet treenit kuitenkin kertovat, että mottorivikaa ei tällä hetkellä ole. Hätä keinot keksii ja löysin lopulta lähes täydellisen nukkumapaikan: keittiön lattia, parvekkeen oven edessä.

 Hieman pihamölyä, mutta se on pientä jos happea kerran riittää. Hyvää yötä!

Se mikä on hienoa, Saa juoda vettä. Pitääkin juoda. (ja ehkä myös vähän syödä "kolmen kaverin"- jäätelöä.)

Balanssia bodyyn

Luulettepa varmaan, että olen kisojen jälkeen laiskotellut. Ei pidä paikkaansa. On käyty salilla, heitetty palloa, työnnetty kuulaa hölkätty ja sitten tasapainotettu vartaloa eli Bodybalance-tunteja. Uinti on toistaiseksi jäänyt, mutta sekin vain käytännön syistä lähes jokaisen altaan ollessa suljettuna. (Toki olen ihan vähän järvessä uinut, mutta en pidä näkemästäni vedenpohjassa, joten pitäydyn mieluummin altaissa.)

 

Tänään oli kuitenkin ohjelmassa Bodybalance.  Onnekseni Bodybalance tunnilla noudatetaan samaa ohjelmaa useita viikkoja niin minäkin sitten aina viimeisillä kerroilla ymmärrän mitä tapahtuu. Kun aloitin kuntoilun, Bodybalance oli yksi lempitunneistani, etenkin viimeiset 10 minuuttia jolloin nukutaan salin lattialla. Nykyään bodybalance tuntuu jopa tylsältä rauhallisine liikkeineen, mutta toimii palauttavana treeninä kuitenkin paremmin kuin malttamaton itsenäisesti tehty venyttely ja auttaa  minun ikuisesti jumittaviin lonkan koukistajiin.

 

 

Bodybalance sopii rauhallisuutensa puolesta myös aloittelijoille ja jopa minä pysyn hyvin mukana, etenkin jos ohjaajana on Pikku-Liisa. Itsehän en ole mitenkään pienikokoinen, niin voin hyvin minua 15 senttiä pidempää ohjaajaa kutsua Pikku-Liisaksi. Päätin hänet nyt kuitenkin näin nimetä, koska erään tunnin alussa hän kertoi saamastaan palautteesta. "Ohjaaja on ammattitaitoinen, mutta hän on niin pieni, että häntä on vaikea nähdä salin edessä." Muuten yhdyn kyllä arvosteluun, mutta ei se Liisa nyt niin pieni ole. 

 

 Pari kertaa, kuten tänään, olen eksynyt kuitenkin jonkun muun ohjaamalle Bodybalance-tunnille. Silloin voin vain ihmetellä mitä tapahtuu, kun ohjaaja kehottaa soturi kakkoseen ja mietin, että oliko tämä nyt se jousiampuja-soturi vai se jolla on miekka. Pikku-Liisa muistaa aina kertoa mihin

varpaiden kuuluu sojottaa ja minkä käden väännät mihin asentoon. Tämän päiväisessä Balancessa oli kyllä yksi iso plussa. Rentotumisen alkaessa ohjaaja sanoi "kaikella mitä olet tänään tehnyt on ollut tärkeä tarkoitus". Tiesin että sille kahvitteluhetken juustokakkupalalla oli jokin merkitys ja nyt sain perustelun tuolle teolle.

 

 Olen myös aina kokenut olevani (vartaloltani) joustamaton, mutta nyt, reilun puolivuotta kiltisti Balancessa käyneenä, yletyn jo hipaisemaan varpaitani.

 

Loppuun vielä osuva horoskooppi MeNaiset-lehdestä Oinaalle (Joka siis olen). Tiedä nyt sitten, liittyykö tuo niinkään rahaan, vai voisiko olla niin, että Verottajakin on oinas. 

 

 

 

 

 

Voi Haikeus: Gaalaillallinen!

Keskiiviikkona omat lajit olivat ohi ja niinpä päätimme päivän sijoittaa ostosreissuun. Aamulla olo ei tuntunut kovin voittajalta, kärsin ilmeisesti nestehukasta edellisen päivän suolaveden litkimisestä huolimatta. Ostoksille oli kuitenkin lähdettävä ja tuoremehun litkimisen jälkeen olo alkoi lasi lasilta helpottaa. (Ei, minulla ei ollut krapula, koska ainakaan tietääkseni en ollut nauttinut humalluttavia aineita, jos kisojen humalluttavaa tunnelmaa ei lasketa.)

Kisajärjeställä oli hieno diili paikallisliikenteen kanssa ja pääsimme kisapasseilla ilmaiseksi hyödyntämään paikallisliikennettä. Hyppäsimme siis bussiin ja kohti ostoskeskusta, jota muut olivat kehuneet. Ja löytyihän se, tosin mitään ostoksia ei juuri tarttunut mukaan muutamia lahjuksia lukuunottamatta.

Europa-ostoskeskus oli hinnat (ja palvelu, joka oli erinomaista) huomioiden suunnattu erityisesti turisteille.

Paluumatkalle lähdimme hyvissä ajoin, jotta ehtisimme Circle of Lifeen, yhteishenkeä nostattavaan lopputapahtumaan. Meille oli ohjeistettu kaikkien bussin päätyvän hotellimme läheisyydessä sijaitsevalle bussiasemalle. Se bussi, jonak me valitsimme päätyi kuitenkin hieman eri näköisiin maisemiin,

Tätä voisi kai kutsua paikalliseksi Hervannaksi.

Bussin kaartaessa päätepysäkille betonilähiössä, kuski teki erittäin selväksi, että meidän pitää poistua kyseisellä pysäkillä. Onneksemme löysimme kuitenkin tutumman numeron bussin, jonka kuski naureskellen poimi meidät kyytiin. Tulipahan nähtyä hieman sitä toistakin puolta Vilnasta. Tosin Circle of life jäi näkemättä tämän  suunniteltua pidemmän Extempore seikkailun takia.

Viimeisen illan kunniaksi oli tiedossa vielä Gaalaillallinen. Tätä varten meidät pakattiin bussiin ja vietiin hieman hulppeampaan hotelliin kaupungin ulkopuolelle. 

Hulppeat oli puitteet.

Illallisella jaettiin vielä osa palkinnoista, syötiin, rentouduttiin ja tietysti tanssittiin. Olipa rakas naapurivaltiomme (sen tarkemmin maata pilkkaamatta) keksinyt oman yhteislaulunkin, johon muutama muukin kuin Ruotsalaiset (oho, mainitsin sittenkin) osallistui.

Ruoka oli hyvää (tai ainakin osa siitä oli) ja sitä oli riittävästi (vaikka sitäkin joku epäili.)

Illallisen aikana  myös Julkistettiin seuraavien EHLT-Games kisojen järjestäjä: Suomi, Vantaa, 2016!

Ulkona järjestetty tulishow asetti riman korkealle Suomen kisojen illallis-ohjelmaa ajatellen.

Parasta oli kuitenkin juhlia kisatovereiden kanssa, vaikkakin pieni haikeus alkoi jo hiipiä viimeisenä iltana. Ja hei, ei se Ruotsalaisten laulu niin kamalaa ollut, mutta kyllä tanssiminen aina yhteislaulun voittaa.

Ps. Muistathan tykätä blogista myös facebookissa, niin saat aina tiedon uusimmista päivityksistä. Ehkäpä saan tänne joku päivä sellaisen "Tykkää"- facebook-napin, kunhan vähän opiskelen.

Yleistä urheilua eli Vilnan kisat 4. kisapäivä

Kuumana ja hiostavana koitti kisojen neljäs päivä jolloin luvassa oli siis yleiurheilua. Minun kohdallani kyseessä on siis kuulantyöntö, pallonheitto ja yllätyksenä muille ja myös itselleni viime hetkillä sovittu 4 x 100 metrin viestijuoksu. Kyllä, minä itse ehdotin, että voisinkin olla mukana viestissä, jotta saataisiin joukkue kasaan. Aiemmin oli hyvin selvästi esittänyt kantani painostuksesta, jota koin viestijoukkueen kasaamiseksi. Nyt tilanne oli kuitenkin toinen, jos kerran itse ehdotan eikä kyse ole muiden ihmisten painostuksesta johonkin, mitä itse en koe omakseni.
Hienointa yleisurheilun alkaessa oli kuitenkin se, että ensimmäistä kertaa myös minä pääsin kannustamaan muita, eikä tarvinnut vain paskat housussa odottaa omaa urheilusuoritusta.

Oma urheiluni alkoi puolen päivän maissa pallonheitolla. Sarjassani oli vain 2 osanottajaa minun lisäkseni. Pallonehiton harjoittelu oli jäänyt täysin viime tippaan, joten viimeiseksihän minä jäin. Tosin tässä tapauksessa se tarkoitti pronssia. Jännä sinänsä, että olin ajatellut sen pallonheiton jokseenkin nolona lajina, mutta norjalaisen kanssakilpailija viskastua helpon näköisesti lähes 40 metriä omien heittojeni jäädessä alle 20 metriin erinöisten tekniikkaongelmien johdosta, ymmärsin, että helppoa ja noloa se ei ole vaan varsin ihailtavaa, jos sen kunnolla osaa. Pallonheitttoon aion ehdottomasti jatkossa panostaa ja olenkin sitä käynyt jo viime viikolla sen verta treenaamassa, että maaginen 20 metrin raja ylittyy. Pallonahan tuossa siis kuuluisi olla krikettipallo. Liettualaiset ystävämme kuitenkin olivat jostain löytäneet huomattavasti pienempiä mystisiä punaisia kumipalloja, joka lajia enemmänkin harrastaneille oli kummastus.

 Kuva:Tuija Helander

Vähän hymyilyttää palloheiton palkintopallilla, vaikka oma tulos itseä lähinnä nauratti.

Kuulantyöntö meni mielestäni hyvin ja siinä ei suurempia paineitakaan syntynyt. Harmi sinänsä, olin nimittäin ainut osanottaja omassa ikäluokassani. Naureskelijoille tässä vaiheessa näpäytyksenä totean, että osanottajien lukumäärälle minä en voi mitään. Voin vain lohduttautua ajattelemalla, että Euroopassa on varmasti lähemmäs tuhat ikäistäni sydän- tai keuhkosiirrokasta,mutta eipä vaan kukaan muu tullut työntämään kuulaa, joten rohkealla osallistumisellani olin siis kullan ansainnut. 

Kuva: Tuija Helander

Tuima ilme niinkuin kunnon kuulamörssärillä pitääkin.

kuva: Tuija Helander

Ei ollut kuulantyönnön palkintopallille tunkua.

Toki olin myös lähes kuuden metrin tulokseeni kahden viikon treenaamisella tyytyväinen ja tästä on hyvä lähteä treenamaan seuraaviin kisoihin.

Päivän päätteeksi oli vielä viestijuoksu.

Pari kertaa kapulanvaihtoharjoitusta. Sain onneksi juosta ensimmäisenä, joten minun täytyi vain osata ojentaa kapula TIPUTTAMATTA seuraavalle. Se jännitti eniten. 

Vastassamme oli International team, joka koostui kolmesta ruotsalaisesta ja yhdestä norjalaisesta kilpasiskosta. 

Itse juoksusta en muista muuta, kuin ajatelleeni, että nyt vaan juoksen niin lujaa kuin ikinä. ja 100 metriä menikin ihmeen nopeasti ja sain kuin sainkin tiputtamatta kapulan Super-Marjon käteen. Marjon pingottua kapulan Jaanalle, Jaana kipitti hurjaa vauhtia kapulan Tuijalle joka maaliin juostessaan ehti jopa vilkuttaa katsomoon. Ja me voitettiin. ja parasta että se oli Ruotsi (ja myös vähän Norja) ketä voitettiin.

Kuva: Teijo Hietanen

Mahtava kunnia oli juosta  Suomen viestijoukkueessa niin mahtavien siirrokasystävien kanssa. Taisinpa yllättää myös kannustajamme ja kaikista eniten itsenikin juoksullani. 

Ja tässä siis vielä Yleisurheilun mitalisaldo. 

Hopea ei oo häpeä! Eli Vilnan kisat osa 3.

Sunnuntaina oli vuorossa maastojuoksu. Säätiedotus lupasi hellettä. Oloni lupasi jännitystä.
Joukkueenjohtajamme kertoi, ettei sarjassani ole kuin 2 muuta, mitali on varma, mutta se ei ollut pääasia. Pääasia itselleni oli edelleenkin tehdä se niin hyvin kuin vaan pystyn. Toisen kilpakumppanin kanssa juteltua, selvisi, että hän aikoo kävellä koko matkan. Oma tarkoiyukseni oli hölkätä, ainakin vähän.

Maastojuoksupaikka oli puistossa, asfaltilla, varjossa onneksi enimmäkseen kuitenkin.
Kierrettävänä oli n. 2 kilometrin kahdesti. Ennen lähtöä jännitti, enkä edes oikeen tiennyt miksi. Onneksi sai tuo rakas Ambit olla kädessä ja musiikkia spotifystä. (Ei, kumpikaan ei ole maksanut minulle mainonnasta.)

Kuva: Jorma Huusko

Ready, set, GO! Yhteislähdössä tarkoituksella, en ihan eturivissä ollut. Brittiystäväni sanoi ainakin alun menevän samaa matkaa, mutta äkkiä sitä kuitenkin tuli himo yrittää vähän kovempaa. Sykkeessä oli 20 lisälyöntiä minuutissa jännityslisää, en ole ikinä tuollaisia sykkeitä nähnyt itselläni, eikä Meilahden herrat varmaan näitä uskoisi, kun "Ei siirtosydämellä tuollaisiin sykkeisiin päästä".

Kovin paljoa ei ole muistikuvaa matkalta. Edes pikkupätkiä kävellessä ei syke tuntunut laskevan alle 150. Kerran mittaria vilkaistessa näin tuon huipun 181! En ole ikinä tuollaista sykettä nähnyt harjoituksissa. Silloin järki käski vähän jarruttaa, vaikka jalat olisivat vielä kuljettaneet. Tuntuu, että enemmän hölkkäsin, kuin kävelin. Toisella kierroksella huomasin yhdessä kohtaa mukulakivipätkän, jota en ensimmäisellä kierroksella huomannut. Illalla muiden juoksijoiden kanssa puhuessa selvisi, että kyllä se siinä jo ensimmäisellä kierroksella oli, en vain ollut keskittyneenä sitä huomannut. Ihmeen nopeasti meni matka, ja yhtäkkiä näänkin jo maaliviivan ja kannattajat ojentaa minulle lippua käteen maaliinjuoksua varten. Ja pystyn jopa lisäämään vähän vauhtia loppua kohden.

Kuva: Jorma Huusko

Ihmeen nopeasti meni matka, ja yhtäkkiä näänkin jo maaliviivan ja kannattajat ojentaa minulle lippua käteen maaliinjuoksua varten. Ja pystyn jopa lisäämään vähän vauhtia loppua kohden.

Ja sis hopeaa tuli. Kultaa henkisesti, koska olin niin ylpeä omaan suoritukseeni ja aikaani. Pari minuuttia hävisin oman sarjani voittajalle. Ja kaikki tämä reilun puolen vuoden treenaamisella. Tavoite Helsingin kisoihin on siis selvillä ja maastojuoksu tulee ehdottomasti pysymään lajeissani vaikka erityisesti tuo juoksutreeni on ollut yhtä tervanjuontia.

Mahtavaa. Näitä fiiliksiä lisää!

(Naaman punaisuudesta voi päätellä vallinneen lämpötilan.)

Enpä olis ihan heti uskonut vuosikaan sitten, että tuossa ajassa minä, Liikuntaa vihaavaa ihminen juoksen 4 kilometriä Vilnan EM-kisoissa. Onneks jotkut muut uskoo, vaikka itse en aina uskokaan. Kiitokset siis Sponsoreille, Rainerille (Jessica Leppävaaran Fressistä) Super-Marjo, Avokki ja ne ystävät jotka ovat rinnallani tässä projektissa minua tukeneet. Toisaalta myös kiitos niille tyypeille, jotka päätään asiasta aukovat, niin pääsinpä näyttämään, mihin musta on ;)

"Hei Beibi mennäänkö uimaan"- eli Vilnan kisat osa 2.

Sunnuntaina oli minulla ensimmäinen kisapäivä. Unet jäi vähän lyhyeksi, kun lähtö hallille oli aikaisin aamulla. Minun lisäkseni Suomen joukkueesta osallistui uintiin vain yksi kilpailija, Pertti Salminen,  joka oli konkari monen vuoden ajalta. Hän jakoi avuliaasti minulle käytännön vinkkejä kisajärjestelyistä. Mukanamme oli myös muutama kannustaja muun Suomen joukkueen puolustaessa lentopallon mestaruutta.

 Tässä sitä vielä ihmetellään mitä tuleman pitää.

 

Kun pääsimme hallille, odottelimme ja ihmettelimme hämillämme mitä tapahtuu ja missä.

Lopulta saimme avaimet vaatekomeroihin ja lähdimme kohti pukuhuoneita. Altaalle siirtyessä juuri kukaan ei pesytynyt, mikä järkytti meitä hygienisiä pohjoismaalaisia. Norjalaiset kanssakilpailijani olivat ainoat kunnolla peseytyneet. He myös vaihtoivat jo muutaman sanan kanssani ja olivat muutenkin hyvin ystävällisiä. Houkuttelivat minua myös omaan kansainväliseen viestijoukkueeseensa, johon alustavasti lupauduinkin.

Seuraavaksi hämmentyneinä odottelimme, startti-listoja. Muutaman kerran kävin altaassa toki treenaamassa myös. Heikotti, jännitti, ahdisti. Sitä alkoi miettiä mihin soppaan sitä on lusikkansa laittanut. Sarjassani uivat 2 mukavaa norjalaista ja hollantilainen MM-uimari, jonka mahtavia suorituksia olinkin jo stalkannut. Pitkällisen odottelun ja panikoinnin jälkeen oma lähtöni kuulutettiin.

Päätin aloittaa altaasta, toisin kuin kaikki kanssakilpailijani. Taisi sydän hakata jo tuhatta ja sataa ennen startti-vihellystä.

Alku lähti paniikista hhuolimatta hyvin. Hieman ennen tosita päätyä (uimme siis 25 metrin altaassa ennakkotiedoista poiketen), hätäännyin entisestään, tuntui ettei happi riitä. En luottantukaan itseeni tarpeeksi.  Käännyyttyäni näin kaikki kanssakilpailijani jo kaukana, lähellä maalia.
 Pienen hetken olin aikeissa luovuttaa, tuntui, että hukun siihen paikkaan, en pysty uimaan vetoakaan, mutta jokin ääni sisälläni käski uida loppuun, vaikkapa sitten huonolla tekniikalla, pää pinnalla.

En missään vaiheessa kuvitellut pärjääväni kanssakilpailijoilleni, mutta olin pettynyt omaan suoritukseeni, koska panikointini pilasi sen. Tavoitteeni, kun oli uida oikeaa rintauintia koko matka, ei pää pinnalla. Koin oloni niin huonoksi, että vetäydyin selkäuinnista. En halunnut tuntea tuota hätää ja paniikkia jonka olin kokenut rintauinnissa. Pahoitellen peruin myös yhteistyön kansainvälisessä viestijoukkueessa norjalaisten kanssa.

Välittömästi kisan jälkeen koin vain ahdistusta ja harmia, että olin panikoinnillani oman suoritukseni pilannut. Uhosin jo Suomen joukkueelle, että kisauintini olivat siinä. Tällä hetkellä en osaa sanoa, mitä tulevaisuudessa teen uintiasian kanssa. Sen verran tiedän että treenimuotona uintia jatkan, toistoja toistoja, toista ja varmuutta. Ja käyhän se aerobisesta harjoittelusta kuitenkin, mutta kisoihin. EM- saatikka MM-kisoihin lajivalintoja harkitsen uudemman kerran.

Iltapäivällä oli vielä ohjelmassa "planting of Hope Tree", eli toivon puun istuttaminen. Lähdimme Super-Marjon kanssa mielenkiinnosta katsomaan, kun emme päässeet enää lentopalloilijoita finaaliin kannustamaan. Käytännössä meidän vietiin bussilla (hollantilaisten kanssa) kaupungin laitamille sairaala-alueelle odottelemaan hämmentyneenä p

Tuo kisapäivä opetti paljon. Sen, kuinka tärkeää on luottaa itseensä. Sen, että Norjalaiset ovat mahtavaa porukkaa ja Hollantilaiset ovat ... niin no... hyvin erilaisia kuin suomalaiset. Sen, että peseytyminen ennen uima-allasta on monessa kulttuurissa aivan vieras asia (Enpä taida ulkomailla uimahallissa käydä) sekä käytännön juttuja uimakisoista.

 

 

 

 

Kisafiiliksiä

Kisat ovat nyt ohi ja fiilis on huikea, siitäkin huolimatta, että Finnair hukkasi koko lentokoneellisen laukut mitaleineen kaikkineen. Muistoja ja kokemuksia joita reissusta sain, ei edes Finnair pysty kuitenkaan kadottamaan.

Kisajoukkueemme oli aivan mahtava. Ensimmäinen huikea fiilis oli avajaiskulkueessa.
Ensin kokoonnuimme aukiolle, jossa järjestäydyimme joukkueittain. Siitä kävelimme joukkueittain Liettuan armeijan soittokunnan soittaessa mahtipontista marssimusiikkia pitkin erästä pääkatua vanhalle toriaukealle.

Aikamoinen kunnianosoitus Liettualta järjestää armeijan soittokunta tahdittamaan avajaiskulkuettamme.

Kuva: Tuija Helander

Aukeaa kohti marssiessa Fiilis oli mahtava. Ihmiset kadun varrella vilkuttivat ja läpi marssin koin kylmiä väreitä silkasta riemusta olla mukana tuossa tapahtumassa.

Kuva: Risto Aholainen

 

Avajaismarssi päättyi aukealle josta siirryimme Grand Dukes palacen sisäpihalle viettämään kisojen avajaisiltaa.

 

Avajais-illan ohjelmassa oli puheita, joista osittain äänentoiston, osittain puhujien hieman epäselvän aksentin takia, osittain kurisevan vatsani takia, meni ohi. Puheiden lisäksi katselimme muutaman historiallisen  tanssiesityksen, joka ei kuitenkaan vedä vertoja Sykkeen omille pikkujoutsenille. Odotus kuitenkin palkittiin ruhtinaallisesti notkuvin pöydin.

 

Avajaisiltana pöydät notkuivat paikallisia herkkuja.

 

Ruoka oli hyvää ja sitä oli melkein riittävästi, eli jotkin ruokalajit loppuivat kesken ja suurimmalle osalle eurooppalaisista kiertävä Buffet pöytä ei ollut tuttu vaan kaikki rynnivät eripuolilta pöytää ruokien kimppuun ja tästä syntyi kirjaimellisesti Seisova pöytä. Vatsat saimme kuitenkin täyteen, kuhan maltoimme hetken odottaa hätäisempiä.

 

Viimeistään saliin kannettu valtava kakku sai loputkin vatsansopukat täytettyä.

 

Vielä pienet poseeraukset lipun kanssa, ja sitten hotelliin unille ja valmistautumaan seuraavan päivän uintiin. Sen verran voin uinnista paljastaa, että se ei mennyt niin kuin Strömsössä.

Enemmän kisakuvia sekä jo päivitetymiä kisatuloskia voit käydä kurkkimassa Sydän- ja keuhkosiirrokkaiden facebook sivuilta. (Muistathan tykätä :) )

 

 

Lähtöpaniikkia

Huomenna on lähtö Vilnaan. Olo on kaikkea muuta kuin itsevarma. Jännittää, pelottaa ja ahdistaa, vaikka kaikki kanssalähtijät ovat yrittäneet kannustavasti rauhoitella. Eniten jännittää uinti, vaikka sitä olen eniten treenannut. Toisaalta maastojuoksu jännittää myös sillä oikea reisi on jotenkin ihan jumissa ja joka askel sattuu tällä hetkellä. Ja niin, pallonheitto jännittää toki myös, ja toivon etten ole ensimmäinen heittäjä niin voin vähän vakoilla mallia muilta, sillä sitä en ole päässyt edes testaamaan. Tiedän, että kisoissa on tosi kovia vastuksia ja se kasvattaa paienita entisestään, vaikka suurin voitto olisi saada hyväksytty tulos lajeissa joihin olen ilmoittautunut.

Kuulantyöntöä olen siis treenannut. Ystävällisesti ohjaajakseni lupautui työkaverini, joka Youtubesta asiaa opiskeli varta vasten. Ja onhan tuo avokkikin kerran uskaltautunut seuraksi, vaikka paha suustani treenatessa olenkin.

Tässä vähän todistusaineistoa viime viikon treeneistä.

 

Mittanauhaa, ei sattunut mukaan, mutta "Lotta 156cm-mitalla" saatiin tulokseksi n.4,5 metriä. Äsken meni jo 5,20m. Ei tuolla nyt hyvää sijoitusta ole tiedossa, mutta teenpä silti taas jotain ihan uutta ihmeellistä.

Tässä vielä päivän saalis ajatellen avajaisparaatia.

Yksi oleellinen asia on kuitenkin vielä tekemättä, eli pakkaaminen. Ja sen kimppuun käyn seuraavaksi. Kisojen aikana blogin päivittäminen saattaa olla haastavaa, mutta viikon kuluttua viimeistään kerron kuulumiset. Pitäkäähän peukkuja.