Tsemppikuukausi - Tavoitettu tavoite!

Tsemppikuukauden porraspäivät.

Marraskuussa työpaikallani vietettiin tsemppikuukautta. Käytännössä tämä tarkoitti monenlaista tykytoimintaa ja mahdollisuutta panostaa omaan hyvinvointiin. Kuukauden alussa jokainen työntekijä sai kirjata käytävän taululle oman hyvinvointia lisäävän tavoitteensa. Tavoitteita oli laidasta laitaan. Joku halusipanostaa unen laatuun ja määrään, toinen säännölliseen ruokailuun ja kolmas sosiaalisempaan vapaa-aikaan.

Oman tavoitteen laatiminen oli haastavaa. Perusasiat tuntui olevan kunnossa. Liikun, nukun ja syönkin melko oikein. Välillä toki lipsuu (etenkin näin joulusuklaiden ja pikkujoulujen kirottuna aikana). Siitä sitten poden huonoa omaa tuntoa. Huonoa fiilistä aiheuttaa myös alituinen kiire korttipajalla näin syyskautena, kun tuo toinen rakas harrastus, askartelu meinaa ottaa aivan uuden mittakaavan. Ja treenatakin pitäisi. Niinpä. Pitäisi.

Sitten koin herätyksen. Vaadinko nyt vähän liikoja itseltäni. Joulukortteja ei ehkä tarvitse tehdä kolmeasataa (etenkään kun niitä ei tunnut kaupaksikaan tänä vuonna menevän (Wink, Wink). Pitkän päivän jälkeen ei tarvitse jaksaa juosta kuutta kilometriä kotiin, vain koska salille ei enää ehdi. Ja jospa sen kerran kun eksyn pikaruokalaan söisinkin sen purilaisen hyvällä mielellä, kunhan siitä ei tule tapa. Ja omaksi lupauksekseni muodostuikin: "Olen armollisempi (itselleni).

Ensimmäiset viikot painoin silti treeniä, söin paremmin ja huonommin ja korttiakin pukkasi kiitettävää tahtia. Tarvitsin herätyksen. Herätys tuli 2 viikkoa sitten, kirjaimellisesti. Aamulla puoliunissani käänsin päät ja kuului naksahdus. Tämän jälkeen pistävä kipu levisi selästä niskaan. Hartiat jumittuneena kampesin itseni sängystä ja suuntasin töihin. No, eihän siitä mitään tullut, kun rintarangan lukko jumitti myös kaikki ympäröivät lihakset. Työterveyslääkärin kautta fysioterapeutille ja yksi tuskallinen yö. Toinen päivä oli vielä kivuliaampi. Kolmantena päivänä alkoi hellitää. Ja tietenkään noina päivinä ei voinut edes askarrella treenaamisesta puhumattakaan. Vajaan viikon päästä päätin tehdä kevyen salitreenin. Ja kipu pysyi poissa.

Viime viikolla tapahtui ihme. Päätin lä

hteä lenkille. Ajattelin, että pakko ei ole kuutta kilometriä juosta, vaan sen verran kun hyvältä tuntuu. Jos edes kilometrin niin olen tyytyväinen. Lenkkikamoja pukiessa olin jo ihan fiiliksissä. Mieli oli kevyt ja iloinen. Lenkkireitinkin päätin vaihtelun vuoksi valita aivan tavallisesta poikkeavaksi. Aika kului ja juoksu sujui hyvin raikkaassa syyssäässä. Edes pimeys tai tihkusade ei haitannut. huomaamattani kuusi kilometriä oli täynnä. Päätin vielä vähän kiertää ja ajattelin, että katsellaan nyt tovi miten tässä jaksaa ja kohta täynnä olikin kahdeksan kilometriä. Tässä vaiheessa tunsin kyllä ennätysmatkan polvissani, reisissäni ja säärissäni, mutta olin päättänyt. Vielä kaksi kilometriä ja olisin juossut kympin. Kympin, joka on aina tuntunut niin tavoittamattomalta. Jalkojen kipuillessa muistin kuitenkin kuinka vuosi sitten kuudella kilometrillä kaksi viimeistä kilometriä tuntui yhtä tuskallisilta ja silti sen tein. Ja kuinka kipu helpottaa kyllä heti kun juoksu on ohi, tai ainakin seuraavana päivänä. Ja niinpä sitten juoksin kympin.

Tyytyväinen kympittelijä.

Ja voi mikä riemuntunne tuon suorituksen jälkeen. En olisi uskonut, että minusta on kympin juoksijaksi vielä vuosiin. Sen verran hitaalta tuo kehittyminen näillä lääkecoktaileilla tuntuu. Sunnuntaina juoksin taas kympin, ja nyt se oli jo aavistuksen helpompi. Ja uskallanpa väittää, että aika lähelle on tuota armollisuutta päässyt, kun lähtee juoksemaan ilman tavoitetta, ja sitten yllättääkin itsensä noin. Ja tällä armollisemmalla linjalla aion jatkaa tovin. Ei suuria vaatimuksia kehittymisestä jatkuvasti itselle ja vähän voi joulusuklaitakin maistella. Joulukortitkin alkaa olla tavoitemäärässä ja siinäkin voi hellittää. Tarpeeksi uniaikaa vaadin jatkossakin. Mutta ennen kaikkea treenin pitää olla mukavaa, ei pelkkiä vaatimuksia itselle jatkuvasta kehittymisestä vaan nauttimista hetkestä.

Ps. Näin kaunis auringonnousu oli marraskuussa yhtenä perjantaina, mutta talvi tulee, ei auta. Pitäisiköhän hankkia talvijuoksukengät? Onko se juoksu talvella kivaa? Ei voi tietää jos ei oo koskaan kokeillut.

Kuka suhun uskoo?

Kun aloittaa liikunnan nollapisteestä, pitää myös liikunnallinen itsetunto rakentaa nollasta. Muistan kuinka 2 vuotta sitten kuntosalille liittyessä henkinen kynnys oli se korkein rappu. Ensimmäiset kolme kuukautta nieleskelin kyyneliä, pohtien kuinka kaikki muuta salilla kävijät varmasti ihmettelee, kuinka hukassa tämä aloittelija on.

Luottamus omaan kehittymiseen on vieläkin kriittistä, mutta toki nyt myönnän, että sitä on tullut huimasti viimeisen kahden vuoden aikana. Mutta yksin en olisi tähän pystynyt. Ja siksi haluan kertoa ihimsestä joka on ollut minulle tärkeä ja suuri motivaattori tällä urheilun saralla.

Kevättalvella 2014 tapasin ensimmäistä kertaa personal trainer Jessica Reimanin. Hieman epäonnisen ensimmäisen Trainer-kokeilun jälkeen olin erittääin skeptinen. Tunti Jessican seurassa kului kuin siivillä ja tuon tunnin päätteeksi minulla oli käsissäni elämäni ensimmäinen saliohjelma. Mutta mikä parasta, minulla oli tunne, että minuun uskotaan, minua kannustetaan ja se potentiaalin kipinä on löydetty.

Viimeisen puolentoista vuoden aikana Jessican kanssa on koettu uskomattomia treenejä. Treenejä joihin en ikinä kuvitellut pystyväni. Ja mikä parasta tiedän nyt niihin pystyväni, koska jos Jessican seurassa olen sen kunnialla suorittanut, miksen onnistuisi nytkin. Ja se tunne, kun voittaa itsensä, kun Jessica pistää juoksumaton rullaamaan minusta aivan liian kovalle ja sanoo, että kyllä tässä 2 kilometriä menee, ja niin se tosiaan lopulta menee. Se on makeampi kuin yksikään suklaakakku.

Ja olenpa Jessicalta myös oppinut miksi ruokapäiväkirja aika ajoin on hyödyllistä. Ja sekin ihan itseään varten. Kyllä sitä huomattavasti paremmin tiedostaa jokaisen syödyn turhan keksin, kun miettii hetken ennen nautintoa olenko edes nälkäinen ja kuinka sen herkullisen keksin jälkeen on sitten varmasti ihan yhtä nälkäinen.

Jessica, kiitos kun uskot muhun. Kyllä minä jo itsekin aina välillä uskon.

Minä en edelleenkään suuntaa bikinifitnekseen, en osaa poseerata saati pullistella lihaksia ja Jessican selkään vielä matkaa  mutta silti..

.

Ensimmäistä kertaa näen itsessäni lihaksia, ja toistaiseksi viimeistä kertaa julkaisen mitään vastaavaa kuvaa täällä. :) Kiitos ja Anteeksi ;)

Minun oma MM-mitali.

Katujuoksun jälkeen sain ottaa muutaman päivän vähän rennommin ja seurata muiden jännitystä ja suorituksia mm. uinnissa. Torstaina pääsin kuitenkin taas itsekin tekemisen makuun, kun pääsimme urheilukentälle harjoittelemaan. Omat viimeistelytreenit keskitin lähinnä kuulaan ja keihääseen.

Pääsi minun uudet voittotrikoot käyttöön.

Torstaina sain myös kuulla, että molemmat perjantain lajini, 100 metriä ja kuulantyöntö,  ovat aikataulussa täsmälleen samaan aikaan klo 15.30. Joukkueenjohtajamme minua kovasti rauhoitteli, kun tempperamenttisena tyyppinä en ollut ehkä ihan niin rauhallinen tästä käänteestä, ja sanoi että hyvin ehtii silti molempiin osallistua. Tovin jo mietin jätänkö 100 metrin juoksun välistä, sillä kuulantyöntö tuntui hieman vahvemmalta alalta. Pelkäsin myös, että 100 metrin juoksu juuri ennen kuulantyöntöä söisi voimia kuulan tuloksesta, käyttäväthän molemmat lajit tuota räjähtävää voimaa ja näillä ihanilla lääkityksillä ei palautuminen ole kovin nopeaa muutenkaan.

Päättäväisenä kohti päivän koitoksia. 

Perjantai-aamuna sävelet olivat itselle kuitenkin selvemmät. Kävi miten kävi, molempiin osallistun. Minä matkustin Argentiinaan työntämään kuulaa ja juoksemaan 100 metriä, joten molemmat hoidetaan. Kuulantyöntöä en niin paljon jännittänyt, mutta 100 metriä oli toinen jo etukäteen iltaisin palan kurkkuun nostanut laji. Kovin montaa kertaa en kesän aikana ollut piikkareilla ehtinyt juoksua edes harjoitella, puhumattakaan pikajuoksutekniikasta, joka on kohdallini vielä lasten kengissä. Puolen päivän maissa lähdin kentälle, jotta ehtisin vielä nähdä muutaman kisatoverin koitoksen ennen omia lajeja. Kahden jälkeen aloitin lämmittelyt ja ilmoittauduin call roomissa lajeihini. Hieman ennen puolta neljää kuulantyöntö porukka keräättiin sitten valmiiksi ja meidät ohjattiin kisapaikalle. Varmistelin vielä toimitsijoilta, että ovat tietoisia, että 100 metrin juoksuni alkaa hetkellä millä hyvänsä. Toimitsijat tuntuivat ymmärtävän ja kuulassa aloitettiin harjoitustyönnöillä.

Ja sitten, juuri kun olin saanut mieleni kuulantyönyöön, ilmoitettiin, että nyt olisi se 100 metrin juoksu. Ei auttanut kuin lähteä lähtöviivalle jossa kisatoverit olivatkin jo. Sarjassani juoksi Brittiläinen Emma,  Iranilainen, 'shima,  Argentiinalainen Maria Elena ja joukkuetoverini Pinja Suomesta, (Joka hänkin oli melko suoraan  400 metrin juoksun ja palkintojen jaon jälkeen siirtyä satasen lähtöviivalle.) Piikkarit jalkaan. Jännitti, sydän hakkasi. (Toisaalta hirveen hyvä, koska kauheeta ois jos ois pysähtynyt koko sydän.) (Ja toisaalta myös siksi, että vähän aiemmin nyt sitten tosi tilanteessa nosti pulssia, kuin treeneissä joissa 100 mertrin maaliviivalla näyttää syke 100 ja 5 sekuntia maalin jälkeen 170, kun ei se raukka edes ehdi ymmärtää mitä tapahtuu tuolla satasella.)  No, pyssy paukahti ja mä juoksin. Ei siinä paljon tekniikkaa tai mitään muutakaan miettinyt. Juoksin vaan niin kovaa kun pääsin. Parhaani tein. Ja se riittää. Emma voitti, Shima tuli toiseksi ja Pinja kolamnneksi. Minä en ollut viimeinen.   Ajaksi sain 16.53 mikä on mun ensimmäinen virallinen aika. Ja johon olen kyllä tyytyväinen huomioiden taas oman lähtötilanteen. Ja sitä on nyt hyvä lähteä parantamaan myös. Lisää juoksusta (josta en muista) voi lukea Pinjan blogista.

100 metrin mitalistit. Huonoille en hövinnyt.

Pikaiset halaukset kisakumppaneille ja takaisin kuulapaikalle, jossa harjoituksista oli siirrytty kilpailuun. Sain pienen hengähdystauon ja vaihdoin piikkarit lenkkaireihin. Kuulakenkiö en omista (vielä ). Hieman taisi ajatukset vielä olla juoksussa kun ensimmäisen työntöni jälkeen tein aloittelijan virheen ja astuin ringistä ulos väärään suuntaan. Loppujen viiden työnnön aikana kisatoverit muistuttivat huutamalla oikeasta suunnasta. Omassa sarjassani kisasi Iranilainen Soraya, Brittiläinen Reshma, Australialainen jo lkatujuoksussa tutuksi tullut Brooke ja minä. Samaan aikaan kisattin myös 40-49 vuotiaiden naisten ikäsarja ja kilpailu eteni kannustavassa ja mukavassa tunelmassa. Työnnöt meni ihan mukavasti, toki vauhdittomina, jolloin vielä oman kokemuksen mukaan tulos on aavistuksen parempi, kuin vauhdillissa.

Tuulinen mitalikuva.

 Brooke jo aimmin vihjaisi, että taidan olla toisena, kun työntöjärjestystä muutettiin kolmen työnnön jälkeen. Tuloksia menin kuitenkaan kysymään vasta kilpailun päätyttyä ja näinhän siinä kävi. Hopeaa tuli. Tulos ei nyt ollut mikään maata järisyttävä (6, 24), mutta parempi kuitenkin kun viime kesänä ja tällä kertaa se riitti. Iranin Sorayaan (7,38) en olisi vielä parhaalla onnistumisellakaan ollut mahdolllista yltää, joten erittäin tyytyväinen olen tähän sijoitukseen. Toiseksi tuli siis Britannian Reshma. Ja olihan se elämäni ensimmäinen MM-mitali. Ja kerottakoon jo, että toistaiseksi myös ainoa MM-mitali. Hukkaan ei siis mennyt salilla Raineri-Jessican  kanssa väännetyt yläkropan treenit. Ei valunut viemäristä alas yleisurheilukoulun Saran opetukset. Ei haihtunut savuna ilmaan lähikentällä kuulaa työntäen avokin kanssa vietetyt illat. Vaan kannatti ja kannataa edelleen. Tästä taas parannetaan.

Kuulakolmikko

Lauantaina vuorossa oli vielä keihös ja pallonheitto, Koska haluan säilyttää blogini ilmeen positiivisena, en avaa näiden etenemistä ja tuloksia enempää. Sanottakoon vain, että keihäs ei mennyt hyvin ja vaikka olisi mennytkin, se ei olisi riittänyt. Lisää treeniä ja katse kohti Espanjan MM-kisoja 2017, Vantaalla Keuhko-ja Sydänsiirrokkaiden EM-kisoissa se ei kuulu lajitarjontaan. Pallonheittokaan ei mennyt hyvin, heitin huonommin kun Vilnassa ja nyt olin kuitenkin vähän harjoitellut. Sitä on mahdollista päästä parantamaan VAntaalla 2016, toki lajivalintaa on vielä aikaa miettiä, mikäli siitä ei mun juttua koskaan tule. Mutta kuulantyöntö on ehdottomasti mun juttu. Eikö tämä mitali sen jo viimeistään todista? Tavoitteena on siis parantaa ensi kesänä kuulan tulosta näyttämättä kuitenkaan enempää kuulantyöntäjältä. Ka iloita nyt ainakin hetki näistä saavuteituista tuloksista ja itsenäsä voittamisista. Ja jatkaa sitä iloitsemista joka treeniessä tämän jälkeenkin. Hyvä Minä!

Hopeamitalistiselfie. "Tykkään 

"Tykkään itestäni Viihdyn mun nahois Mä väsyin jumittamaan Fiiliksis pahois En dissaa vaan kehun ja kiitän. Kyl kelpaan jos tälleen mä riitän. Oon kritisoinut mua jo aivan tarpeeks Teen sovinnon ja annan itelleni anteeks. Onni alkaa siit mihin ankaruus loppuu Kaikki tarvii itserakkausjuttuu Itserakkausjuttuu Itserakkausjuttuu" --  itserakkausjuttuu!

ps. Olettehan tykänneet myös mun facebook-sivuista.

 https://www.facebook.com/helmeilevasydameni

Instagrammista mut löytää nimellä  helmeilevasydameni.
 

I did it!

"Juoksut ne on koirallakin" paras tsemppiviesti ikinä saapui Argentiinaan maanantai-aamuna, kun jännitys tuntui sietämättömältä. Miten joku niinkin tavallinen asia, kuin juokseminen voi niin paljon jännittää. Tai, eihän se mulle ole ihan tavallinen asia. Itseasiassa se on hyvin epätavallinen. Uskoisin, että syksyllä 2014 jaksoin enimmäistä kertaa juosta 5 kilometriä yhteen menoon, tai tiedä oliko se juoksua vai enemmänkin hölkkää. Lasketaanpa siis, että 32-vuotisen elämästäni 3 prosenttia on ollut aikaa, jolloin olen pystynyt 5 kilometriä juoksemaan. Etukäteen jo tiesin, että omalla ajallani tuskin mitalia tulisi, kyse oli siis itsensä voittamisesta, ja kuka muu muka on pahempi vastustaja kuin kriittinen minä itse.

"Elektroninen ajastin  kenkään.

Aamulla ei meinannut aamupala maistua, ei edes suomesta tuotu pikapuuro tai hapankorppu. Vaivoin sain alas puoli kupillista puuroa ja yhden hapankorpun ennen lähtöä bussille joka kuljetti meidät kisapaikalle. Kisapaikka sijaitsi rannan tuntumassa, n. 15 minuutin ajomatkan päässä hotellilta. Kisapaikalle oli pystytetty teltta lämmittimineen vaatteiden vaihtoon sekä veryttelyaluueksi. Vessoja rakennettin vauhdilla vasta kun saavuimme paikalle ja melko epätoivoiselta näytti myös juoksuradan reunaan rakennettavan aidan tilanne. Viime hetken jännityksen toi epävarmuus mahdollisuudesta käyttää sykemittaria ja kuunnella musiikkia juostessa, jotka molemmat ovat minulle henkinen kannustin. Syke-mittari tuntuu vielä melkeinpä välttämättömältä, kun ei oman kehon tunteminen ole vielä huipussaan.

Ilma oli raikas, mutta aurinkoinen. Hieman ennen yhdeksää asetuimme sitten lähtöviivalle. Jännitystä hieman lievensi Australialainen Brooke, jonka kanssa vaihdoimme muutaman lauseen, lähtöalueella. Myös hän oli tullut voittamaan itsensä, ei kilapilemaan muiden kanssa.  Ja niin paukahti lähtölaukaus ja päästiin matkaan. Tarkoituksella menin omaa tasaisen rauhallista tahtia, enkä tunkenut etujoukkoihin. Tiesin, että alun spurtti kostautuisi hyvin pian ja saattais jopa keskeyttää matkan. Juoksurata oli hyvin samankaltainen, kuin lauantaina bussilla kulkemamme matka, tasainen ja suora, yksi pieni ylämäki sattui alkumatkaan. Etukäteen jo tiesin, että matka tulisi olemaan tietty pätkä tietä ja samaa reittiä takaisin.

Tätä maisemaa sai ihalla paluumatkan.

En juuri ehtinyt muiden kilpailijoiden numeroita katsella ja miettiä ketkä omassa sarjassani juoksivat. Keksityin omaan suoritukseen niin totaliisesti, että vaikka musiikki soi korvissa, yhtään en muista mitä musiikkia olen kuunnellut. Muutaman kerran matkan aikana meinasi tulla paniikki. En jaksakaan juosta, ottaako nyt henkeen? Onko syke liian korkea? Mutta kyllä mä jaksoin. Koko matkan juoksin


 Ei se nyt vielä mikään kova juoksuvauhti ollut, mutta juoksin kuitenkin. Toisella puolen maapalloa. Auringonpaisteessa ja tuulessa Puolimatkan käännöksen jälkeen välillä ihailin jopa rantamaisemaa. Ja sitten taas paniikin iskiessä suljin silmät ja kuvittelin itseni turvalliseen Leppävaaran lenkkipoluille. Ja lopulta, näkyi maali. Johon pystyin vielä vähän kiristämään vauhtia.

Maaliin päästyäni joukkuetoverini Pinjan kasvot loistivat ilosta jonka hän jakoi kanssani onnistuneesta suorituksestani. Mä tein sen, juoksin 5 kilometriä toisella puolen maapalloa. Olin muuten luultavasti ensimmäinen suomalainen sydän/keuhkosiirrokas nainen Suomesta joka kyseiseen matkaan edes osallistuu, saati juoksee koko matkan.

Kuva kertoo enemmän kuin sata sanaa. (Kiitos Pinjalle hetken ikuistamisesta)

 

 

 

 

 Ja kuten jo ennalta uumoilin, mitalia ei kisajärjestäjiltä tullut, mutta sitäkin suurempi voittaja olen itselleni. Lopullinen aika taisi olla 32.11. johon olen erittäin tyytyväinen. Omassa sarjassani olin siis 4. Hyvä minä!  Niin, että tehkääpä sama perässä. Voittakaa itsenne, se on se suurin taisto.

Illalla toki palkitsin itseni kaksilla uusilla trikoilla, jotka on kyllä niin hienot, ettei kellään meidän Fressissä ole yhtä komeita. Kyllä taas kelpaa treenata ensi vuoden EM-kisat mielessä.

Kisat alkaa avajaisista

Ensimmäinen aamu Mar del Palatassa valkeni harmaana ja tuulisena. Viimeistään tässä vaiheessa selvisi, ettei olla rantalomalle tultu, vaikka ranta hotellin edessä aukenikin. Aamupalalla pääsimme tutustumaan Argentiinalaisiin herkkuihin. Tarjola oli pöydällinen kakkuja ja viinereitä, pöydällinen vaaleaa leipää ja marmeladeja, muropöydästä löytin perinteisten Cornflakesien lisäksi, sokerihuurrettuja muroja sekä riemunkirjavia ADHD-muroja. Löytyipä yksi pöydällinen myös sokeriliemeen säilöttyjä ja valmiiksi kuorittuja hedelmiä, jotka bakteerikammoinen kiersi kaukaa. 

Siitä energiaa päivään.

Suomalainen oli onneksi varautunut omilla hapankorpuilla sekä pikakaurahiutaleilla.Arvaatteko kuinka hyvältä tuore tomaatti maistui tänä aamuna? (Tai ei se kyllä miltään maistunut, kun flunssa on vienyt makuaistin, mutta suutuntuma oli mukava.) Jotta kuvan viinerit olisivat varmasti täyttäneet vaaditun energiatarpeen, oli ne vielä sivelty hunajalla, jotta löytyi muutoinkin pöydästä iso kulhollinen. Täytyy myöntää, että vaikka urheilupäivinä kiersin herkkupöydän kaukaa, niin tuli niitä maisteltua vapaapäivinä.

Aamupalan jälkeen lähdimme huonekaverini kanssa happihyppelylle. Siinä Pohjois-Karjalan karpaasin kanssa sai pitää jalat tukevasti maassa, ettei tuuli vienyt mennessään. Muutama selfie piti toki ottaa, vaikka silmät vuotivat ja tukka tuntui lähtevän päästä tuulen mukana.




Aamupäivällä lähdimme myös kisarekisteröitymiseen, jossa saimme perus kisakamat, kisapassin, kylmälaukun, t-paidan ja mainoslehtisiä.


Alkuillasta oli tiedossa avajaiset. Avaijaispaikkaan, jonkinlaiselle urheiluhallille,  siirryimme bussilla n. 20 minuutin matkan. Pääsimme taas Argentiinalaisen tavan mukaan odottelemaan ja pohtimaan miten ilta etenee.

 Tässä koko Suomen joukkue, Kylläpä oltiinkin edukseen, kun kisajärjestäjäkin halusi meistä kuvan napata yhtenäisen edustusasumme takia. Kiitos Wihuri!

Avajaisissa joka maata edusti alkumarssissa muutama urheilija  ja sain kunnian olla yksi heistä. Taas tovi jos toinenkin Argentiinalaista odottelua, jolloin kukaan ei oikein tiedä mitä tapahtuu ja koska. Lopulta meidät marssitettiin areenalle ja Risto Reipas sai jäädä pitelemään lippua lavan eteen, kun meidät muuta ohjattiin takaisin istumapaikoillemme.

Seuraavan tunnin saimme kuunnella puheita. Me onnelliset sentään saimme istua katsomossa, kun Reipas Risto seisoi lipun kanssa lavan edessä kuunellen urhoollisesti nuo ensin Espanjaksi ja sitten käännettynä Engalnniksi toinen toistaan mahtipontisemmat puheet. Ylpeänä eräskin puhuja kertoi, kuinka Argentiina, elinsiirtotilastoja  johtavana Etelä-Amerikan maana tehnyt vuosittain 700 elinsiirtoa. Kovin paljoa ei tuo luku suomalaista vakuuttanut huomioiden Argentiinan väkiluvun (n. 43 miljoona), kun Suomessa 5 miljoonan asukkaan maassa elinsiirtoja tehdään vuosittain n 400.

Yleisö oli kuitenkin (enemmän ja vähemmän) innoissaan. Hieman tuli itse kelloa tuijotettua kun tiesi, että seuraavana aamuna olisi tiedossa viiden kilometrin katujuoksu, joka meillä elinsiirrokkailla vastaa lähes maratonia. Paikalliset olivat kuitenkin nähneet tässäkin tilaisuudessa markkinaraon ja urheilutapahtumaan sopivaan tyyliin yleisön joukossa kiersi juomien sekä naposteltavien kaupustelijoita.(Pihvi ja Tapas, hypätkää seuraavan lauseen yli). Olihan jo areenalle saavuttaessa pihalla makkarakauppiaskin, jolla kisatoveri väitti nähneensä myös marsua grillatattuna myytävän.
Puheiden jälkeen pääsimme vielä nauttimaan Argentiinalaisesta kulttuurista musiikki- ja tanssiesitysten kautta, tangoa unohtamatta.

 

Ja niin saatiin avajaiset päätökseen sekä kisat avattua  confettisateessa. Etelä-Afrikassa oleett kisatoverit tiesivät kertoa, että aivan ei kahden vuoden takaiselle tasolle nämä avjaiset yltäneet, mutta yhtä kaikki, hienoa oli olla osana tätä iltaa ja parastaan latinot laittoivat. Kiitos. 

Menolippu Mar Del Plataan!

Ehkä vähän hermona ennen ekaa lentoa?

Kauas oli pitkä matka. Aivan niinkuin arvelinkin. Perjantaina 21.8. lähdin kohti tämänvuotista World Transplant games-kisakaupunkia Mar Del Plataa. Ensimmäisen etapin matkustin kisatoverin sekä avokin seurassa uudella lähijunalle lentoasemalle. Siellä vastassa olivat joukkueenjohtajat sekä suurin osa joukkuetovereista valmiina lähtöön. Itse en ollut kyllä ollenkaan valmis. Kauhistutti, jännitti, pelotti, mutta en todellakaan halunnut tulla muistetuksi siitä, etten uskaltanutkaan matkustaa.
 
Seuraava etappi oli Helsinki-Vantaalta kohti Frankfurtia. Jännitys jatkui. Frankfurtissa seikkailimme läpi ison lentokentän turvatarkastuksineen, jossa erityisesti Ipadini kiinnosti ja se tutkittiinkin tarkkaan erillisessä huoneessa. Lieneekö turvatarkastajia kiinnostaneen kuinka ihmeesä olen candy crushissa jo niin pitkällä?  Lopulta löysimme portille jolla koneemme meitä odotteli. Tässä vaiheessa pääni oli niin kipeä, etten enää osannut enää jännittää vaikka tätä hetkeä olin ennalta pelännyt.

Rovastille kuva elämäni isoimmasta lentokoneesta.

 Kun pääsin koneeseen sisään olinkin yllättävän rauhallinen. Ehkä se oli se jomottava päänsärky joka vei kaiken energian pelolta. Ja niin sitä lennettiin kohti Buenos Airesia. Lennon aikana katselin yhden elokuvan kokonaan ja useista alun. Ja sitten vähän nukuinkin ja nautin toki lufthansan avokätisestä tarjoilusta lähinnä tobleronen muodossa. Ihmeen nopeasti lento meni ja ihan lentoa varten ostamani aikuisten värityskirjakin jäi vähälle käytölle.

Laskeuduimme Buenos Airesiin n. klo 7 aamulla Argentiinan aikaa joka on 6 tuntia suomen ajasta jäljessä. Ulkona oli vielä pimeää ja kaupungin valot loistivat kauniisti. Lentokentällä pääsimme odottelemaan passintarkastukseen, jossa tuima Espanjaa puhuva tullimies tivasi hotelliani, jota en toki muistanut. Onneksi kisatoveri muisti ja pääsin läpi, vaikka näytinkin juuti sellaiselta rikolliselta, jonka hotellia kannattaa tivata. Tämän jälkeen kaikki matkatavarat läpivalaistiin, jottemme vaan tuo mitään sopimatonta maahan (kuten banaaneja). Tämän jälkeen pääsimme odottelemaan bussikyytiä kohti kisapkaupunkia. Tovin paikalliset vapaaehtoiset laskeskelivat ketkä laitetaan mihinkin bussiin. Sitten pakattiin bussi ja laukkuja nostellut apumies kävi vielä bussissa keräämässä pakolliset tipit, ennenkuin päästään matkaan.

Bussimatka tuntui huomattavasti lentoa pidemmältä, kappas vaan, kuun bussikuski ajoi 2 ensimmäistä tuntia vikasuuntaan. Tätä seurasimme joukkueenjohtajan navigaattorista. Muutama tunti ennen kohdetta ysähdyimem pikaisesti paikalliselle huoltikselle hankkimaan evästä. Vähäisitä jäljelle jääneistä vaihtoehdoista valitsin taikinanyytin, joka osoittautui Galzoneksi. Sain ensimmäisen argentiinalaisen makunautinnon, joka olikin siis käytännössä sulaa jusstoa millin ohuessa takinassa. Kyseinen juustomäärä vastaa minulla ehkä vuoden juustomäärää. Muutaman haukun jälkeen loput lensi roskiin ja tyydyin mukana tuomiini raakapatukoihin. Muutama tunti lisää pitkää suoraa tietä ja saavuimme Mar Del Plataan, juuri ennen piemän laskeutumista. Kaupunki oli kaunis rantakaupunki, tosin ilma oli kylmä ja ranta kuollut, olihan siellä talvi. Ei tarvinnut paljon unta odotella ensimmäisenä iltana ja kuinka hyvältä tuntuikaan suihku (Englantilaiset suihkut toimiikin oikeastaan aika hyvin), hammasharja ja sänky.

Vihdoin perillä. Matkaa yhdensuuntaisesti kertyi siis ainakin 13000 kilometriä. (Tähän ei ole huomioitu bussikuskin eksymistä).

Muuttunut minä

Kuten jo edellisessä postauksessa muistelin, viimeiset viisi vuotta ovat olleet yhtä huimaa matkaa. Sen lisäksi, että arki yleisesti ottaen on siirron myötä erilaista (ja että olen elossa), on tietysti tämä liikunnasta innostuminen muuttanut asioita.

Kun Meilahden viisaat siirron jälkeen totesivat liikunnan olevan lääke, tietysti kortisonipäissäni lähdin aamuseitsemältä sauvakävelylenkille. Puolen vuoden luluttua, kortisonia vähemmän syövänä ja silti 10 kiloa lihavampana, totesin, että ei se liikunta olekaan ehkä mun juttu.

Muutama vuosi kului ja totesin, että herkuttelua en aio lopettaa, mutta jotain on tehtävä kun farkun nappi ei mene kiinni. Niinpä liityin kuntosalille, Fressiin. Jännitti kyllä, meneekö rahat hukkaan, jos se ei olekaan mun juttu. Eihän voi tietää onko kuntosali mun juttu jos ei oo kokeillut. No ei siinä ihan yhden kuukauden kokeilu riitä, jos ei ole ikinä saanut liikunnan mielihyvähormoneja, mutta  kolmen kuukauden pakkopullan jälkeen, huomasin, että tämähän on ihan mukavaa. Etenkin olo treenien jälkeen on mahtava. Mutta tosiaan, siihen ei riittänyt kerta tai kaksi. Alkuun kävin lähinnä ryhmissä. Todellinen kipinä kuntosaliharjoitteluun syttyi kuitenkintavatessani nykyisen Rainerini, joka on opastanut minut kuntosaliharjoittelun saloihin (Ja joka aina kannustaa minut ylittämään itseni).

Mikä minussa on muuttunut liikunnan myötä? Ulkoinen olemus on tietysti ensimmäinen. Kortisoneissani (Ja myös minut rautapääkolssomiksi nimenneiden sisarien mukaan jo lapsena) muistutin enemmän tuota kuvassa olevaa Pandaa kuin tuota melkeinpä urheilullisen olemuksen omaavaa poseeraajaa).

No, kotona asiat on myös hieman muuttuneet, arkartelutarvikkeiden sijaan kotiin on alkanut pesiytyä liikuntaan liittyvää rekvisiittaa, kuten juomapullija, lenkkareita, pikkaarit, kuula, sekä hieromarullia. 

  Oleellinen muutos on tietysti voinnissa. Toki jo ihan pelkkä siirto, muutti vointiani olennaisesti, mutta väitän kyllä, että tällä liikunta-addiktiolla on ollut omat vaikutuksensa mm. sairauspoissaoloihini. Vuonna 2013 Sairauspäiviä kertyin.50, syksyllä 2013 aloitin liikunnan ja vuonna 2014 oli sairauspäivät jo puolittunut. ja Tänä vuonnahan niitä on ollut enää 5, kamlasti siis käyttämättömiä sairauspäiviä vielä jäljellä. Ja katosihan tämän innon myötä myös yksi diagnoosi. 

Ja joo, lopulta myös se ruokaympyrä muuttui, kun ei karkit kasvattanutkaan vatsalihasta toivotulla tavalla. Toki sitä edelleenkin herkuttelee ajoittain, mutta karkki ja pizza on vaihtunut parempiin valintoihin. Ja herkutkin toki valitsen sieltä vähemmän huonosta päästä. Ja kyllä se kohtuus kaikessa pätee tässäkin.

Ja koskin jo varpaita, ekaa kertaa!

Ja vielä tähän loppuun pieni motivaatiomuistutus, sulle joka mietit, että pitäisikö "taas näin lukukauden aluksi aloittaa se kuntoprojekti", enemmän tässä maailmassa meistä jokainen katuu niitä tekemättömiä juttuja kuin tehtyjä.  Ja vaikka Sydänliitolla  ehkä omalla kohdallani ei niin onnistunut tuo projektin nimi "yksi sydän", Minä pidin huolta sairaastakin sydämestäni mahdollisimman pitkään. Terve sydän on sellainen lahja josta kannattaa pitää huolta.Nii, että tänä syksynä säkin voisit vaikka muuttua ja voida hyvin. Kun voi katos ihan nollistakin aloittaa niinku mä. Imurikin on sit kevyempi. ;)

Mietinpä Lontoossa uskaltaudunko London Eyehin, uskaltauduin ja kannatti. 

Ps. Ja samalla uskalluksella viikon päästä Argentiinaan, eiks Jeah? Ei jännitä, Eipä, Ei sitten yhtään, Apua!

Matkalla

Se toinen synttäri lähestyy ja onkin tullut tunteiltua viiden vuoden takaisia tapahtumia. Itsehän ei kaikkea niin tarkasti muista mutta läheiset päivittelivät naamakirjaan kuulumisia. Tämä myös vähän havainnollistaa viiden vuoden takaisen matkan lähtöruutua, nyt kun kisat lähenee ja itsekriittisyys nostaa päätään kisojen korvilla.  En halua julkaista virallista päivää näin suuressa mittakaavassa, mutta läheisten on sen sijaan paras muistaa ja ostaa rutkasti lahjoja tai ainakin syödä kakkua kanssani kyseisenä päivänä.

Vajaa kuukausi ennen siirto päivitys: "Missä mun sydän viipyy? Nyt on alkanut ahdistaa odotus.."
Muutama kaveri kyseleekin kommenteissa, onko jo tietoa koska tulee ja onko jotain tietoa jo. Hieman närkästyneen odottajan vastaus: "Hakkaan kohta kaikki, jotka kysyy, et koska... Kun ei sitä voi tietää. Ei siinä oikeesti olla missään jonossa vaan rivissä ja se kelle parhaiten sopii, se saa sen. Eli jonkun jonka sydän matsaa just mulle pitää kuolla. Niin se vaan menee.."

* Siirtopäivänä: Sisko  päivittää Lotan statusta: Lotta on nyt sydämensiirrossa. Rukoilkaa meidän kanssa että kaikki menee hyvin 
Hymiö heart Hymiö heart Hymiö heart 

* 1. Päivän kuluttua siirrosta toinen Sisko päivittää: Viimeisimmän tiedon mukaan leikkaus tehty, Lotta voi olosuhteisiin nähden hyvin.
* 2 päivää siirron jälkeen: Sisko päivittää: Lotalta terveisiä että kiitos kaikille tuesta. 
Hymiö hearLotta ei ole enää hengityskoneessa. Hymiö heart

* 3.Päivää siirrosta: Sisko päivittää: Lotta jaksaa jo istua ja vähän jumpatakin. Väriä poskissa ja huumorintaju ennallaan. 
Hymiö smile Hymiö heart4
* 4. Päivää siirrosta: Rovasti päivittää: Lotta tunsi itsensä tänään vähän niinkuin asfalttimankelin alle jäänyt, mutta mieli oli hyvä ja taas askel menty eteenpäin!!! Jaksoi nauraa kirjalle "saako tälle edes nauraa?" 
Hymiö smile Kaikkien teidän terveiset ja ajatukset on välitetty Lotalle, ja hän kiittää niistä. Hymiö heart
 

2 viikkoa siirrosta, "rantakunnossa".

* 5. Päivää siirrosta Lotta on tänään polkenut kuntopyörällä 5 minuuttia mikä vastaa noin 1km!!
* 9.Päivää siirrosta Päivitän itse: Hän on selkä ja pääse ite päivittämään:Kiitos kaikista tsempeistä. Vähän vaivalloista tää kijottamanninenm kun lähes 10 l nestettä ja kova vapina, mut tällä nyt ollaan anyway ja ehdottomasti voiton puolella,. palaan vielä illalla asiaan, nyt pitää ottaa lepo.

* 17. päivää siirrosta: Ette kyllä usko, mut MÄ PÄÄSEN HUOMENNA KOTIIN! Tänää tehtiin kävelytesti ja oon nyt jo paremmas kunnos, ku huhtikuussa. Kädet ei tosin oo ennallaan ja tänää kuvataan hermoradat. Pää myös ollut hirmu kipeä monena päivänä. Ja rintalasta toki vähän kipiä, mut on jo niin voiton puolella. on tää lääketiede ihmeellistä!


* 22. Päivää siirrosta: Nyt on käyty jo sienimetässäkin 2 kertaa. ja Kolme viikkoa vanhana! Kyllä mä edelleen ihmettelen tätä lääketiedettä.

22 päivän vanhana sinimetsässä.

No, ihan yhtä juhlaa ei ensimmäinen vuosi tällä sydämellä ollut:
* 1,5 kuukautta siirrosta: On niin vihanen kortisonihoidolle!!!! 
Hymiö frown Hymiö frown En jaksa olla enää paksu, nälkäinen ja näppyinen hikipeikko! Hymiö frown Hymiö frown Ja vedän turpaan jos ykskin viel sanoo mulle jossain, et oon lihonut!!!!!!

 Mutta ilon aiheita löytyy silti.

* 2 kuukautta siirrosta: joku on vaihtanut mun vanhan imurin salaa uuteen, joka on aivan samannäkönen kun vanha, mutta tosi kevyt. En oo enää henki hieverissä imuroimisen jälkeen

Huumoria sitä kuitenkin koittaa repiä, vaikka sitten kortisonilihomisesta: "Jos ei syö, saattaa kuolla. Lisää tämä profiiliisi jos sinusta näkee, että olet ollut ruoka-aikaan kotona ♥''

No joo, uusien lääkkeiden kanssa ei ollut helppoa.

* 4,5 kuukautta siirrosta: Haluaa vanhan ja oikeen Lotan takasin. En mä oo tämmönen!!!!!
* n. 9 kuukautta siirrosta: Olipas rankkaa töissä. Ihan tuli hiki kun istu auringossa mummojen kaa!
ja : Ajeli pienen lenkin ihan oikeella pyörällä ekaa kertaa varmaan kahteen vuoteen 

Pikkasen parempi "rantakunto"

 

Ja nyt, 5- vuotta siirrosta päivitykset kuuluu näin:
* Lotta matkustaa Argentiinaan elinsiiron saaneiden MM-kisoihin". "Ennätysaika 6 kilsan lenkillä" Päivän treenit: 20 kilsaa pyöräilyä, 10 kilsaa sauvakävelyä ja 1,5 tuntia keihäänheittoa." Että kai sitä voisi olla itseensä ihan tyytyväinen. Ja tähän matkaan. 

Ja tässä vaiheessa, tällaisen matkan jälkeen jännittä kamalasti kisareissu, lento ja kaukana kotoa olo. Voisiko nyt saada samat tsemppaukset kun 5 vuoden taakse Meilahteen. Ja joukkutovereille jo etukäteen Kiitos ja Anteeksi, jos Rageen lennolla. :D Tai kai se on vaan siitäkin selvittävä, jos jo siirrosta selvis. Noloohan se nyt ois yhtä reissua jännittää?
 

What are you waiting for?

Viisi vuotta sitten odotin. Odotin elämäni tärkeintä puhelua. Kesä oli helteinen, jotain aivan muuta kuin tämä kesä. Mutta minä en nauttinut. Joka päivä katsoin forecasta epätoivoisena tulevia säitä ja helteille ei näkynyt loppua. Helle teki jo entisestään huonon olon vielä heikommaksi ja päiväni kuluin makuuhuoneessa ilmastointilaitteen edessä maaten ja ristikoita tehden sekä lukien. Odottamienn oli piinavaa.

Kesä 2010 oli todellista odotusta. Ja jos olisin tiennyt miten hyvin asiat ovat viiden vuoden kuluttua, odottaminen olisi tuntunut vieläkin hitaammalta.Ne hetket kun vietin sairaalassa olivat erityisen hitaita. Te joille sairaalan päivärytmi on vieras voin kertoa, että sairaalassa aika etenee hitaasti. Aamulla heräät neulan pistoon, vatsasi kurnii jo. Alat odottaa aamupalaa. Aamupalan jälkeen odotetaan lääkäriä, Sitten osotetaan lounasta. Seuraavaksi vuorossa odotus tutkimuksiin tai toimenpiteisiin ja tämän jälkeen odotetaan päivällistä. Sitten saakin odottaa jo iltapalaa, jotta voi odottaa nukkumaanmenoa. Ja kun pääset nukkumaan, odotat aamua. Ja sama rumba taas seuraavana päivänä. Kaikki kulmionoituu siihe, että odotat, että pääset kotiin.

Työskentelen ikääntyneiden parissa yksityisessä hoivakodissa. Suurella osalla asukkaistamme on keskivaikea tai vaikea muistisairaus. Vaikka muistot katoavat ja ovet sulkeutuvat heidän mielessään hetki on tärkeä. Se hetki on ainut mikä merkitsee. Hoivakodin arki saattaa muistuttaa osittain sairaalan rytmiä. Meidän yksikkömme on kuitenkin lopullinen koti. En halua, että asukkaiden arki on ruoan ja muiden välttämömien toimien odottamasti vaan minä ja työkaverini teemme kaikkemme, jotta saisimme asukkaille sisältöä elämän iltaan. Haluamme, että päivään mahtuu merkittäviä hetkiä, Koska tämä hetki on meille annettu ja se on tässä ja nyt.

Lekottelua kesällä 2010, Vaikka nahka paloikin.

Vaikka kesä 2010 oli odottolea ja ajoittain erittäinkin apeaa, opettelin jo etsimään niitä merkityksisllisä hetkiä. Hetkiä jolloin saisin ajatukset siirosta taka-alalle ja kokisin asioiden olevan hyvin tulevasta operaatiosta, kuolemanpelosta sekä heikosta olosta huolimatta. Kävin viikonloppureissulla ystävän mökillä, tein palapelejä, askartelin (minkä lääketärinöiltäni ja voinniltani pystyin) sekä näin ystäviä. Ja kun nyt muistelen noita hetkiä koen olleeni onnellinen kaikesta sairaudesta huolimatta. Lähipiirini on kyllä varmasti eri mieltä, mutta kesään mahtui monia hyviä hetkiä ja lopulta se puhelinkin soi ja lopputuleman jo tiedättekin.

Nyt elämässäni on kaikki kohdallaan. Haluan nauttia tästä hetkestä. Tietysti mielessä siintää jo Argentiinan kisat. (NELJÄ VIIKKOA ENÄÄ), mutta sitä ennen nautin elämän muista merkityksellisistä hetkistä, Rankoisto treeneistä ja onnistumisista, työmatkapyöräilystä,vaikkakin vesisateessa )uudella pyörällä entistä parempi hetki päivässä), ystävien kanssa ajanvietosta, illan hetkestä, kun painan pään tyynyyn ja tiedän, että saa nukahtaa sekä tietysti merkityksellisten hetkien luomisesta hoivakotimme asukkaille eli kaikesta mitä arkeni ennen kisoja sisältää. Ja nauttikaa tekin.

Hyvin menee, mutta menköön. (Koputan puuta!)

On taas viime postauksen jälkeen tapahtunut paljon. Ei kai mitään maailmaa järisyttävää, mutta kivoja juttuja joka tapauksessa. Sponsoreista ei ole tunkua, mutta treenit ovat sujuneet mukavasti. Olen saanut ohjausta kuulantyöntöön yleisurheilukoulussa sekä Rainerilta. Matkaa on kuitenkin vielä tavoitteeseen. Myös keihäänheittoa olen päässyt harjoittelemaan ja se se vasta vaikeaa onkin, mutta treenit jatkuu. 

Keihäänheittotreeniä!

Suurin ilonaihe on kuitenkin lähestyvä loma. Neljä työpäivää ja sen jälkeen neljä viikkoa lomaa. Tokikaan en loman aikana pääse laiskistumaan, kun suuntaan Norjaan pohjoismaisten Sydän- ja Keuhkosiirto-yhdistysten kokoukseen muutamaksi päiväksi. Tämän jälkeen kaupunkijuhannus ja johan saa taas pakata käsipakaasin täyteen lääkkeitä ja suunnata Englantiin. Siellä tarkoituksena toki myös treenata, rentoutua ja nähdä Englantilaiset häät. (Tämän jälkeen voi varmaan sitten päättää missä maassa omat häänsä haluaa pidettävän.) Ja kunhan lomalta kotiudun on vuorossa vielä maailman parhaan "Ilkeän Sisarpuolen" häät hieman pienemmällä voluumilla, joissa saan kunnian toimia kaasona.

Sunnuntaina 31.5. saimme hienossa säässä vedellä intervalleja.

Arki on ollut erittäin hektistä. Ja vielä tosiaan neljä päivää jäljellä. Monena iltana ehdin kotiin kahdeksan maissa illalla, nopeasti ruokaa, ja nukkumaan, jotta taas jaksaa seuraavan päivän. Näin ennen lomaa työpäivät ovat vähän venyneet ja sen jälkeen kun vielä hoitaa treenit kunnialla, niin ei tarvitse illalla sängyssä unettomana pyöriä.

Nyt jo parina sunnuntaina meitä on kerääntynyt kiva "elinsiirtonuorten" treeniporukka yhdessä liikkumaan Leppävaaran stadionille. Mahtava fiilis ollut yhdessä juosta intervalleja ja viskoa keihästä ja palloa. Ensi sunnuntaina suuntaamme Malminkartanon rappusille, joka onkin itselleni ihan uusi haaste.

Vertaistukija valmiina tehtävään.

Oman työarkeni lisäksi käyn myös kuukausittain Meilahden sairaalassa potilastukipiste OLKAn kautta vertaistukijana Sydämensiirtoa odottaville ja sen lähiaikoina saaneille. Ne ovat kuukauden kohokohtia, koska aina tapaa aivan mahtavia ihmisiä ja toivottavasti pystyy luomaan heille uskoa ja toivoa tulevaan.  Ikävä kyllä tuon arkityöaikani puitteissa en pysty useammin vertaistukijana toimimaan. Mutta jos näet minut tehtävässä tai muuten vaan jossain ja jokin asia siirtoa koskien vertaistuen tai ihan vaan mielenkiinnosta mietityttää, kiskaisepa hihasta ja kysy. (Tai pistä postia)

Lopuksi haluan vielä kiittää jo minua tukevia tahoja.
* Honkaniemen kirjakauppa
* PL- Rakennuttaja Pertti Laine
* Wihuri joka tukee koko Elinsiirtourheilijoiden joukkueen kisa-asuhankintoja sekä alle 35-vuotiaita Argentiinan kisoihin osallistuvia elinsiirtourheilijoita
* Salainen Sponsori :D
*Fysioline Fressi (treenikuluja sekä personaltrainer-ohjausta)

Miinusdiagnoosi

Tänä aamuna normaalin työmatkan sijaan pyöräilen Meilahteen. Ohjelmassa kardiologin kontrolli,  jossa käyn neljän kuukauden välein. Harvinaisempana herkkuna tarjolla oli ennen lääkäriä luuntiheysmittaus. Teille, jotka ette ole luuntiheysmittauksessa käyneet voin kertoa, että kyseessä on erittäin miellyttävä tutkimus. Yksikään neula ei lävistä ihoasi eikä luonnollisiin ruumiinaukkoihisi tungeta luonnottomia tutkimusvälineitä. Edes hengitystä ei tarvitse pidättää vaan riittää, että makaat paikallasi ison piirtoheitintä muistuttavan laitteen alla.



6 kilsan hölkkä takana vappupäivänä . Ja luut vahvistu taas!

Lääkäriaika alkoi tavallisesti ultraäänellä. Koneen näyttöä hetken katsottuaan kardiologi totesi sydämen pumppaavan hyvin. Myhäilin mielessäni: "Tietysti, olenhan tuota tärkeää lihasta treenannut". Kyseli toki onko ollut mitään vaivaa, ja kerrankin sain todeta ettei sitten niin minkäänmoista. (koputan puuta!) Ei migreeniä, ei vatsavaivoja, ei omituisia patteja, ei edes flunssaa.
Seuraavaksi siirryttiin käymään läpi labra- ja muista tutkimustuloksia. Yllätyksekseni lääkäri totesi luuntiheysmittauksen tuloksen olevan jo näkyvillä. Sitten tuli päivän paras uutinen: MINULLA EI OLE ENÄÄ OSTEOPOROOSIA! Jo ennen siirtoa minulla siis todettiin suurentunut riski ja niinhän tuo osteoporoosikin sitten todettiin pari vuotta siirron jälkeen.

Työpäivän jälkeen porrashuoneen hyötykäyttöä,
rappuhyppimistä. Ja luut senkun vahvistuu.

Tiedettäkö, nyt tunnustan teillekin, vaikka muuten erittäin tunnollisesti lääkkeeni syön niin tuo kerran viikossa otettava osteoporoosilääke unohtuu minulta turhan helposti. Sitä kun ei voi ottaa samaan aikaan muiden lääkkeiden kanssa ja sen kanssa kun ei saa syödä tai oikein juodakaan mitään. Tunnustuksen tästä lahosta päästäni tuon lääkkeen kohdalla tein samaiselle lääkärille jo yli vuosi sitten. Samoihin aloin nauttia tätä kaikille reseptitöntä lääkettä, Liikuntaa. (Tässä vaiheessa tarkennan, etten kehota ketään vaihtamaan mitään lääkettä täysin liikuntaan vai käyttämään molempia keinoja). Totuus on kuitenkin se, että omalla kohdallani lahosta päästä ja ottamatta jääneestä lääkkeestä huolimatta osteoporoosi parani ja liikuntaa voin kai siitä kiittää.



Ollaanko tässä nyt miltä planeetalta? Sauvakävelyä
aurinkokunnan ympäri.  Ja taas luut vahvistuu.

Ja hienointa on se, että ensimmäistä kertaa jokin diagnoosi katoaa, eikä vain vaihdu uuteen. Sydänviastahan pääsi eroon, mutta tuli elinsiirto, kilpirauhasen liikatoiminnasta pääsi eroon, mutta tuli vajaatoiminta. ja yllensä tosiaan se diagnoosilista vaan pitenee, mutta kerrankin tuli miinusdiagnoosi.



Ja sitten, peruspohdinta liikunnanhyödyistä. Eli ei se liikunta ole lääke vaan elinsiirrokkaille, vaan ihan meille jokaiselle. Eli lääkärit kirjoittakaa niitä liikuntareseptejä. Tosin ei kai se kukkokaan käskemällä laula.

Ps. Sinne jäi lääkärille allekirjoitettavaksi viralliset kisaluvat. Totesi kyllä jo, ettei mitään estettä ole.

Olympiaurheilijan opissa

Tänä aamuna astuin ovesta ulos kello 7.20. Hyppäsin kohtalotoverin kyytiin ja hurauttelimme Pajulahteen Vammaisurheiluliiton elinsiirtourheilijoille järjestämälle valmennusleirille. Evääksi pakatun munapuuron kiskaisin naamaan kehä kolmosen jäädessä taa ja yhdeksältä saavuimme
urheiluopistolle. Aloitimme leirin auditoriossa esittäytymällä, toki puolet oli jo ennestään tuttuja.

Keilailijat jäivät auditorioon teoriaopintoihin ja me juoksutekniikasta kiinnostuneet suuntasimme Tuija Helanderin johdolla kohti pajulahtihallia. En muuten ole varmaan koskaan ennen tuollaisessa urheiluhallissa käynyt. Lämmittelyn jälkeen pääsimme syventymään juoksun tekniikkaan. Miten keveältä se näyttikään kun Tuija näytti mallia. Vaan eipä ollut kevyttä kun teit itse perässä.  Tosin kyllä se Tuijakin välillä vähän hengästyi kun yritti samaan aikaan juosta ja neuvoa kahdeksaa aloittelijaa. Kovasti aiheutti päänvaivaa minulle erilaiset hyppelyt joiden avulla pääsee paremmin tekniikkaan kiinni. Aivot taas raksutti ja mietti, miten ne jalat oikein pitäisi toimia. Näitä täytyy nyt itsekseen treenailla, että oikea tekniikka löytyy. Oma ongelmani on jatkuvasti liian vähän nousevat polvet ja "väärin" toimivat kädet.

 

 

Lounaan jälkeen päästiin kokeilemaan kiekonheittoa. Ei ollut mun juttu. Tosin tällä sekunnilla en pallonheitosta tai kuulantyönnöstäkään olisi ihan varma, mutta onhan tässä onneksi vielä pari kolme kuukautta aikaa kisoihin. Kiekonheitossa eniten pelkäsin kanssaurheilijoiden puolesta, ketähän kiekko päähän kopsahtaa, kun yhtään ei voi tietää mihin suuntaan se vauhdin kanssa heilahtaa. Jätin siis vahdittomat heitot pois kokonaan. Heittolajien jälkeen oli aika sovittaa ensi kesän edustusasua, jonka Wihuri Argentiinaan lähtijöille sponsoroi. Tuo takki on käännettävä, ja toinen kuosi on sinivalkoraidallinen. Ihan tuntu kun ois purjehtimaan lähdössä, mielessä soi: "nyt tuulet nuo viestin jo toivat..." vain purjehduskengät puuttuu. Asuun kuuluu siis tuulihousut, kääntötakki, tekninen T-paita, kauluksellinen T-paita, huppari ja mikä tärkeintä LIPPIS. Hirveen hyvältä muuten näyttäs teiän Firman logo tossa takissa ;)

Mutta jootei ihan muotinäytökseksi olisi mennyt loppupäivä, oli vielä tiedossa intervalliharjoitus. Juostiin hyviä vetoja tasamiinutein ja vähän palauteltiin välillä. Tuotakin täytyy ehdottomasti alkaa treenata, niin saa vauhtia tuohon matelevaan hölkkääni. Polvet ja reiden ojentajat huusi kyllä hoosiannaa jo eikä ne sääretkään ihan kivuttomilta tuntunut. Nyt alkaakin euroviisut, niin on hyvää aikaa venytellä, jotta huomennakin pääsee sängystä ylös.

 

Mutta kyllä oli ihana päivä. Kiitos koko porukalle, Valmentajille Tuijalle ja Teijolle sekä uusille ja vanhoille tuttavuuksille. Ja kiitos tietysti myös Vau:n Anu Hämäläiselle, joka on luvannut pitää mut rauhallisena lentokoneessa ja hoitanut leirin järjestelyt. Tapasin myös tulevan huonekaverini, ja arvatkaapa mitä. Jos minä puhun paljon, kun niin kyllä se mun huonekaveri voitta mut keposesti sillä alalla.

 

Ps. Viime tiistaina yleisurheilukoulussa harjoiteltiin myös pikajuoksua ja telinelähtöjä. Sepäs vasta mukavaa oli. Nyt viisujen pariin.

 

 

 
 

Ihan ok yleisurheilukoulu, Tai oikeestaan tosi kiva.

Viikko sitten Facebookissa kohtalotoveri mainosti Espoon Tapioiden järjestämää aikuisten yleisurheilukoulua.  Harjoituksia olisi 2 kertaa viikossa ja hintakaan ei kuulostanut kovin suolaiselta. Ja aloittelijat olivat myös tervetulleita. Tartuinpa tuumasta toimeen ja ilmoittauduin molempien päivien treeneihin. Ikäväkseni sain kuulla, että toiseen päivään ei ollut tarpeeksi ilmoittautuneita ja treenit olisivat vain kerran viikossa. Parempi sekin kuin ei mitään. Juuri jotain tällaista olen kaivannut, kun olin yrittänyt aikuisten treenimahdollisuuksia urheiluseuroissa selvitellä.

 

Tänään oli sitten ensimmäinen kerta. Seisoin arkana ja pelokkaana kentän laidalla. Kuuluttaja juonsi kyseessä olevan nuorten- ja lasten seurakisat ja kunniakierros. Mietin tippa linssissä mitä olen ymmärtänyt väärin, eikö olekaan aikuisten urheilukoulua? Varmistin puhelimesta hermostuneena sähköposteja ja ihan oli oikea paikka ja aika. Rohkaistuin ja kysyin juontaja-mieheltä olenko väärässä paikassa. Helpotuksekseni sain kuulla, että paikka ja aika on oikea ja ohjaajat saapuisivat tuotapikaa. Pikkuhiljaa alkoi alkoi "oikeamman" ikäinen porukka kerääntyä mainostettuun nurkkaukseen ja ohjaajatkin saapuivat. Helpotuksekseni lähdimme kohti rantaraittia, pois urheilevien lasten keskeltä, tekemään alkulämmittelyä.


Kävimme läpi esittelykierroksen ja kuumeisesti pohdin mitä itsestäni kertoisin. Suurimmalla osalla oli monenlaista urheilutaustaa jo vuosien varrelta. Päätin olla rehellinen ja aloitin: "Olen Lotta ja olen aina vihannut liikuntaa kunnes..." kerroin lyhyesti tarinani. Tarkoituksenani ei edelleenkään ollut kerätä sääliä vaan kertoa faktat. Kisajutut jätin kyllä mainitsematta. Lähdimme jolkottelemaan alkulämmittelyä raitille ja yksi ryhmäläinen tuli jo juttelemaan ja kyselemään hieman siirrosta. Vastailin lyhyesti, koska vielä ei samaan aikaan onnistu puhuminen ja hölkkääminen. Jälkikätten tajusin, että saattoi tuo juttelija luulla, että olen tyly. Pienen jolkottelun jälkeen hieman lämmiteltiin ringissä. Hölkkäiltiin takaisin lähtöpaikkaan ja ohjaaja ihaili edustustakkiani, jonka olin pukenut sateen uhan varalta. Toinen "koululainen" leikkisästi sanoi, että kuulun kuitenkin maajoukkueeseen, ja tyydyin hymähtämään, etten tokikaan. Faktahan on se, että elinsiirtourheilijoiden suurin ponnistus maajoukkueeseen pääsyyn tehdään Meilahdessa, sen jälkeen on portit auki.


Lämmittelyn jälkeen pääsimme testaamaan aitakävelyä (Olikohan oikea termi?) Ensin etuperin, sitten sivuttain pomppien ja lopulta takaperin. Ja oli pelottavaa. Selvisin kuitenkin hengissä enkä edes kompastunut vaikka läheltä piti. Seuraavaksi siirryimme nurmelle ja saimme hyviä vinkkejä juoksutyyliin. Lantio eteen, katse suoraan, polvet nousee, nilkat koukussa  ja kädet mukana. (Unohtuikohan joku oleellinen?) Juoksimme pikku pätkiä kädet sivuilla, kädet ylhäällä ja kädet sel'n takana. Näytti tyhmältä, mutta auttoi löytämään oikeaa juoksuasentoa. Sitten vielä yritettiin yhdistää kaikkea opittua.


Loppuun vielä hieman keskivartalonhallintaa ja ensimmäinen kerta oli sillä taputeltu. Parasta kuitenkin oli porukassa heti löytynyt yhteishenki. Kaikki olivat tosi kivoja ja kannustavia, ei sellaista nenänvartta pitkin katselua ja mollausta kun pakotetut liikuntatunnit aikanaan. Ekasta kerrasta jäi tosi hyvä mieli ja en malta odottaa ensi viikkoa jolloin perehdymme pikamatkoihin. Reilun viikon kuluttua on myös VAU:n valmennusleiri elinsiirtourheilijoille ja siellä saan opastusta olympiatason urheilijalta juoksemiseen ja tietysti näen paljon kohtalotovereita. Tapaan myös ensimmäistä kertaa livenä Argentiinan kisamatkan huonekumppanin. Kyllä, eilen on paperit allekirjoitettu ja kovasti olen nyt lähdössä vaikka jännittääkin kamalasti.  Eli sponsoreita nyt todella tarvitsen. Vinkkejä otetaan kiitollisena vastaan.

Tässäpä vielä kuva illan pääkallopaikalta seiurakisojen, kunniakierroksen sekä mahtavan urheilukoulun päätyttyä.

Lääkkeet!

Ne ovat elinikäinen kumppani elinsiirron saaneelle. Omalla kohdallani säännöllinen lääkitys toki alkoi jo vuosia ennen siirtoa. Ja kyseessä ei siis ole lääkitys henkiseen hyvinvointiin.

Ensimmäiset sydänlääkkeet minulle määrättiin 10-vanhana sydänvian löydyttyä. Koin silloin todella hankalaksi niellä tabletteja, mutta vaihtoehtoja ei juuri ollut. Alkuun oli vielä nesterajoituksin, ja aamulääkeet otettuani yksi kerrallaan puolet päivän nestemäärstä oli kertynyt. Kiltisti kuitenkin tablettini nielin, lukuunottamatta muutamia kalium ja magnesiumlisiä, jotka mielesetäni erityisesti tarttui kurkkuun kokonsa ja mallinsa vuoksi. 12-vuotiaana aloin jakaa omat lääkkeeni. Se oli minulle osa normaalielämää aivan kuten hampaiden pesu ja huoneen siivoaminen (heh, kummaskaan noissa en ole ollut aina yhtä sitoutunut).

Sydämen tilanteen huonotessa vuonna 2009 lääkärit totesivat, että nyt mennään lääkityksen ylärajoilla ja aletaan miettiä sydämen siirtoa.

Tältä näytti kuuden päivän lääkesatsi kevättalvella 2010.

Kiltisti lääkkeeni söin, mutta siirto oli kuitenkin edessä. Siirron jälkeen pääsinkin tutustumaan ihan uuteen lääkearsenaaliin. 

Tässäpä yhden päivän satsi siirrosta kotiutumisen jälkeen. 

Sen lisäksi, että lääkkeiden määrä hetkellisesti kasvoi, lääkkeenotto aika tuli tarkemmaksi. Hyljinnän estolääkkeitä otetaan 2 kertaa päivässä, tunnin tarkasti 12 tunnin välein. Tiettyjä lääkkeitä taas ei saa ottaa samaan aikaan "hylkyreiden" kanssa ja tämä aiheuttaa pientä aikataulusuunnittelua, jotta aika lääkkeiden välillä on riittävä.  Aluksi oli myös muutamia infektioiden estolääkkeitä tiettyinä viikonpäivinä sekoittamassa orientoituneenkin lääkkeen jakajan ja syöjän rutiinia. 

Tärkeintä on kuitenkin syödä lääkkeet. Joka päivä, jokainen tabletti, ohjeen mukaan paikasta riippumatta.

Lintsillä...

Lentokoneessa...        

Salilla...

Festareilla...

Tavalliselle tallajalla kuulostaa varmasti taas kovastikin elämää rajoittavalta. Vaan kun ei ole. Samlla kun pakkaa rahapussin ja kännykän lääkeboxi kassiin. Ei sen kummepaa. (Tai no vesipullo on ihan näppärä myös).

Niin no, ulkomaille lennettäessä toki vaivaa on hieman enemmän. Lääkkeet kun pitää olla alkuperäispakkauksessa. Vievät "hieman" tilaa käsimatkatavaroista, mutta keveitähän nuo on kanniskella.

Ja tosiaan eipä sinne käsimatkatavaroihin juuri muuta sitten mahdukaan. 

Toisaalta lentokentän turvatarkastuksessa on aina oma pieni jännitysmomentti, kiinnostaako tullivirkailijoita moinen lääkearsenaali, mutta eipä ole kiinnostanut. 

Hyvä lukijani, nyt ajattelet varmaan, että tuommoinen lääkemäärä aiheuttaa varmasti jos jonkinmoisia sivuoireita ja toden totta etenkin hylkyreissä on erittäin pitkä listä mainittuna laidasta laitaan olevia mahdollisia sivuoireita. Toisaalta, jos en niitä söisi saisin vaan yhden hieman suuremman haitan, kuolisin, joten ilomielin tabletteja nielen, jos sillä elossa pysyn.

Ja toisaalta vanhalla sydämellä lääkearsenaalin syöminen ei elossa pysymistä edes varmistanut ja olokin oli paljon kurjempi nyt, joten antaa mennä vaan. Todellakin arvostan tätä lääketiedettä ja heidän tuotoksiaan tyytyväisenä nautin. Tarkasti, varmasti ja lopun elämääni. 

Ps. ja sinä arvoisa veronmaksaja, kiitos. Ilman suomalaista terveydenhoitojärjestelmää ja kelaa ei minullakaan olisi varaa näitä lääkkeitä ostaa. Ja hyvillä mielin omatkin veroni maksan työkykyisenä,.