Muuttunut minä

Kuten jo edellisessä postauksessa muistelin, viimeiset viisi vuotta ovat olleet yhtä huimaa matkaa. Sen lisäksi, että arki yleisesti ottaen on siirron myötä erilaista (ja että olen elossa), on tietysti tämä liikunnasta innostuminen muuttanut asioita.

Kun Meilahden viisaat siirron jälkeen totesivat liikunnan olevan lääke, tietysti kortisonipäissäni lähdin aamuseitsemältä sauvakävelylenkille. Puolen vuoden luluttua, kortisonia vähemmän syövänä ja silti 10 kiloa lihavampana, totesin, että ei se liikunta olekaan ehkä mun juttu.

Muutama vuosi kului ja totesin, että herkuttelua en aio lopettaa, mutta jotain on tehtävä kun farkun nappi ei mene kiinni. Niinpä liityin kuntosalille, Fressiin. Jännitti kyllä, meneekö rahat hukkaan, jos se ei olekaan mun juttu. Eihän voi tietää onko kuntosali mun juttu jos ei oo kokeillut. No ei siinä ihan yhden kuukauden kokeilu riitä, jos ei ole ikinä saanut liikunnan mielihyvähormoneja, mutta  kolmen kuukauden pakkopullan jälkeen, huomasin, että tämähän on ihan mukavaa. Etenkin olo treenien jälkeen on mahtava. Mutta tosiaan, siihen ei riittänyt kerta tai kaksi. Alkuun kävin lähinnä ryhmissä. Todellinen kipinä kuntosaliharjoitteluun syttyi kuitenkintavatessani nykyisen Rainerini, joka on opastanut minut kuntosaliharjoittelun saloihin (Ja joka aina kannustaa minut ylittämään itseni).

Mikä minussa on muuttunut liikunnan myötä? Ulkoinen olemus on tietysti ensimmäinen. Kortisoneissani (Ja myös minut rautapääkolssomiksi nimenneiden sisarien mukaan jo lapsena) muistutin enemmän tuota kuvassa olevaa Pandaa kuin tuota melkeinpä urheilullisen olemuksen omaavaa poseeraajaa).

No, kotona asiat on myös hieman muuttuneet, arkartelutarvikkeiden sijaan kotiin on alkanut pesiytyä liikuntaan liittyvää rekvisiittaa, kuten juomapullija, lenkkareita, pikkaarit, kuula, sekä hieromarullia. 

  Oleellinen muutos on tietysti voinnissa. Toki jo ihan pelkkä siirto, muutti vointiani olennaisesti, mutta väitän kyllä, että tällä liikunta-addiktiolla on ollut omat vaikutuksensa mm. sairauspoissaoloihini. Vuonna 2013 Sairauspäiviä kertyin.50, syksyllä 2013 aloitin liikunnan ja vuonna 2014 oli sairauspäivät jo puolittunut. ja Tänä vuonnahan niitä on ollut enää 5, kamlasti siis käyttämättömiä sairauspäiviä vielä jäljellä. Ja katosihan tämän innon myötä myös yksi diagnoosi. 

Ja joo, lopulta myös se ruokaympyrä muuttui, kun ei karkit kasvattanutkaan vatsalihasta toivotulla tavalla. Toki sitä edelleenkin herkuttelee ajoittain, mutta karkki ja pizza on vaihtunut parempiin valintoihin. Ja herkutkin toki valitsen sieltä vähemmän huonosta päästä. Ja kyllä se kohtuus kaikessa pätee tässäkin.

Ja koskin jo varpaita, ekaa kertaa!

Ja vielä tähän loppuun pieni motivaatiomuistutus, sulle joka mietit, että pitäisikö "taas näin lukukauden aluksi aloittaa se kuntoprojekti", enemmän tässä maailmassa meistä jokainen katuu niitä tekemättömiä juttuja kuin tehtyjä.  Ja vaikka Sydänliitolla  ehkä omalla kohdallani ei niin onnistunut tuo projektin nimi "yksi sydän", Minä pidin huolta sairaastakin sydämestäni mahdollisimman pitkään. Terve sydän on sellainen lahja josta kannattaa pitää huolta.Nii, että tänä syksynä säkin voisit vaikka muuttua ja voida hyvin. Kun voi katos ihan nollistakin aloittaa niinku mä. Imurikin on sit kevyempi. ;)

Mietinpä Lontoossa uskaltaudunko London Eyehin, uskaltauduin ja kannatti. 

Ps. Ja samalla uskalluksella viikon päästä Argentiinaan, eiks Jeah? Ei jännitä, Eipä, Ei sitten yhtään, Apua!