Ihan ok yleisurheilukoulu, Tai oikeestaan tosi kiva.

Viikko sitten Facebookissa kohtalotoveri mainosti Espoon Tapioiden järjestämää aikuisten yleisurheilukoulua.  Harjoituksia olisi 2 kertaa viikossa ja hintakaan ei kuulostanut kovin suolaiselta. Ja aloittelijat olivat myös tervetulleita. Tartuinpa tuumasta toimeen ja ilmoittauduin molempien päivien treeneihin. Ikäväkseni sain kuulla, että toiseen päivään ei ollut tarpeeksi ilmoittautuneita ja treenit olisivat vain kerran viikossa. Parempi sekin kuin ei mitään. Juuri jotain tällaista olen kaivannut, kun olin yrittänyt aikuisten treenimahdollisuuksia urheiluseuroissa selvitellä.

 

Tänään oli sitten ensimmäinen kerta. Seisoin arkana ja pelokkaana kentän laidalla. Kuuluttaja juonsi kyseessä olevan nuorten- ja lasten seurakisat ja kunniakierros. Mietin tippa linssissä mitä olen ymmärtänyt väärin, eikö olekaan aikuisten urheilukoulua? Varmistin puhelimesta hermostuneena sähköposteja ja ihan oli oikea paikka ja aika. Rohkaistuin ja kysyin juontaja-mieheltä olenko väärässä paikassa. Helpotuksekseni sain kuulla, että paikka ja aika on oikea ja ohjaajat saapuisivat tuotapikaa. Pikkuhiljaa alkoi alkoi "oikeamman" ikäinen porukka kerääntyä mainostettuun nurkkaukseen ja ohjaajatkin saapuivat. Helpotuksekseni lähdimme kohti rantaraittia, pois urheilevien lasten keskeltä, tekemään alkulämmittelyä.


Kävimme läpi esittelykierroksen ja kuumeisesti pohdin mitä itsestäni kertoisin. Suurimmalla osalla oli monenlaista urheilutaustaa jo vuosien varrelta. Päätin olla rehellinen ja aloitin: "Olen Lotta ja olen aina vihannut liikuntaa kunnes..." kerroin lyhyesti tarinani. Tarkoituksenani ei edelleenkään ollut kerätä sääliä vaan kertoa faktat. Kisajutut jätin kyllä mainitsematta. Lähdimme jolkottelemaan alkulämmittelyä raitille ja yksi ryhmäläinen tuli jo juttelemaan ja kyselemään hieman siirrosta. Vastailin lyhyesti, koska vielä ei samaan aikaan onnistu puhuminen ja hölkkääminen. Jälkikätten tajusin, että saattoi tuo juttelija luulla, että olen tyly. Pienen jolkottelun jälkeen hieman lämmiteltiin ringissä. Hölkkäiltiin takaisin lähtöpaikkaan ja ohjaaja ihaili edustustakkiani, jonka olin pukenut sateen uhan varalta. Toinen "koululainen" leikkisästi sanoi, että kuulun kuitenkin maajoukkueeseen, ja tyydyin hymähtämään, etten tokikaan. Faktahan on se, että elinsiirtourheilijoiden suurin ponnistus maajoukkueeseen pääsyyn tehdään Meilahdessa, sen jälkeen on portit auki.


Lämmittelyn jälkeen pääsimme testaamaan aitakävelyä (Olikohan oikea termi?) Ensin etuperin, sitten sivuttain pomppien ja lopulta takaperin. Ja oli pelottavaa. Selvisin kuitenkin hengissä enkä edes kompastunut vaikka läheltä piti. Seuraavaksi siirryimme nurmelle ja saimme hyviä vinkkejä juoksutyyliin. Lantio eteen, katse suoraan, polvet nousee, nilkat koukussa  ja kädet mukana. (Unohtuikohan joku oleellinen?) Juoksimme pikku pätkiä kädet sivuilla, kädet ylhäällä ja kädet sel'n takana. Näytti tyhmältä, mutta auttoi löytämään oikeaa juoksuasentoa. Sitten vielä yritettiin yhdistää kaikkea opittua.


Loppuun vielä hieman keskivartalonhallintaa ja ensimmäinen kerta oli sillä taputeltu. Parasta kuitenkin oli porukassa heti löytynyt yhteishenki. Kaikki olivat tosi kivoja ja kannustavia, ei sellaista nenänvartta pitkin katselua ja mollausta kun pakotetut liikuntatunnit aikanaan. Ekasta kerrasta jäi tosi hyvä mieli ja en malta odottaa ensi viikkoa jolloin perehdymme pikamatkoihin. Reilun viikon kuluttua on myös VAU:n valmennusleiri elinsiirtourheilijoille ja siellä saan opastusta olympiatason urheilijalta juoksemiseen ja tietysti näen paljon kohtalotovereita. Tapaan myös ensimmäistä kertaa livenä Argentiinan kisamatkan huonekumppanin. Kyllä, eilen on paperit allekirjoitettu ja kovasti olen nyt lähdössä vaikka jännittääkin kamalasti.  Eli sponsoreita nyt todella tarvitsen. Vinkkejä otetaan kiitollisena vastaan.

Tässäpä vielä kuva illan pääkallopaikalta seiurakisojen, kunniakierroksen sekä mahtavan urheilukoulun päätyttyä.