Itse en ennen siirtoa ikävä kyllä vertaistukea saanut. Punaisen ohjekirjasen siirron jälkeisestä elämästä vain luettavakseni sekä hyvinkin vaihtelevia ohjeita ja vastauksia hoitohenkilökunnalta. Tapasin toki sattumalta yhden sydänsiirron saaneen osastolla. Hänellä siirrosta oli jo parikymmentä vuotta, jolloin hoito-ohjeet ja lääkitykset olivat kovin erilaiset ja saamani kuva oli hyvin epärealistinen (negatiivisella tavalla.)
Vuoden kuluttua siirrosta kuitenkin kävelin paljain jaloin, söin rypäleitä ja palasin jopa vanhaan työpaikkaani vanhusten pariin ennakkoon kuulemista uhkakuvista huolimatta. Siirron jälkeen tapasin myös kaivatun vertaistukihenkilön, jonka näkeminen vakuutti, että sianseläke sekä kortisoninaama katoavat, ja täyden kahvikupinkin opin vielä kantamaan läikyttämättä. Siksi toivon, että kaikki elinsiirtolistalle pääsevät (ja todellakin yleensä se on heidän kohdalla pääsemistä), siirron saaneet tai siirtoselvittelyissä olevat, saavat tukea ja näkevät sen positiivisen pilkahduksen jonka itsekin olisin mielelläni jo ennen siirtoa nähnyt. Samalla tavalla myös muut vaikeiden sairauksien kanssa taistelevilla toivon olevan mahdollisuuden vertaistukeen ja vertaisystäviin.
Ja hei, te muut ystäväni, ootte mulle myös tärkeitä ja olen kiitollinen, että kehtasitte kanssani liikkua myös silloin kun olin kortisonihuuruissa sianseläkkeellä ja omaehtoisella kaljulla varustettuna.
Tässä jo vähän vähemmän sianseläkettä ja kortisonia Kivenlahtirockissa (Leppävaarassa :D) 2011
No comments:
Post a Comment