I did it!

"Juoksut ne on koirallakin" paras tsemppiviesti ikinä saapui Argentiinaan maanantai-aamuna, kun jännitys tuntui sietämättömältä. Miten joku niinkin tavallinen asia, kuin juokseminen voi niin paljon jännittää. Tai, eihän se mulle ole ihan tavallinen asia. Itseasiassa se on hyvin epätavallinen. Uskoisin, että syksyllä 2014 jaksoin enimmäistä kertaa juosta 5 kilometriä yhteen menoon, tai tiedä oliko se juoksua vai enemmänkin hölkkää. Lasketaanpa siis, että 32-vuotisen elämästäni 3 prosenttia on ollut aikaa, jolloin olen pystynyt 5 kilometriä juoksemaan. Etukäteen jo tiesin, että omalla ajallani tuskin mitalia tulisi, kyse oli siis itsensä voittamisesta, ja kuka muu muka on pahempi vastustaja kuin kriittinen minä itse.

"Elektroninen ajastin  kenkään.

Aamulla ei meinannut aamupala maistua, ei edes suomesta tuotu pikapuuro tai hapankorppu. Vaivoin sain alas puoli kupillista puuroa ja yhden hapankorpun ennen lähtöä bussille joka kuljetti meidät kisapaikalle. Kisapaikka sijaitsi rannan tuntumassa, n. 15 minuutin ajomatkan päässä hotellilta. Kisapaikalle oli pystytetty teltta lämmittimineen vaatteiden vaihtoon sekä veryttelyaluueksi. Vessoja rakennettin vauhdilla vasta kun saavuimme paikalle ja melko epätoivoiselta näytti myös juoksuradan reunaan rakennettavan aidan tilanne. Viime hetken jännityksen toi epävarmuus mahdollisuudesta käyttää sykemittaria ja kuunnella musiikkia juostessa, jotka molemmat ovat minulle henkinen kannustin. Syke-mittari tuntuu vielä melkeinpä välttämättömältä, kun ei oman kehon tunteminen ole vielä huipussaan.

Ilma oli raikas, mutta aurinkoinen. Hieman ennen yhdeksää asetuimme sitten lähtöviivalle. Jännitystä hieman lievensi Australialainen Brooke, jonka kanssa vaihdoimme muutaman lauseen, lähtöalueella. Myös hän oli tullut voittamaan itsensä, ei kilapilemaan muiden kanssa.  Ja niin paukahti lähtölaukaus ja päästiin matkaan. Tarkoituksella menin omaa tasaisen rauhallista tahtia, enkä tunkenut etujoukkoihin. Tiesin, että alun spurtti kostautuisi hyvin pian ja saattais jopa keskeyttää matkan. Juoksurata oli hyvin samankaltainen, kuin lauantaina bussilla kulkemamme matka, tasainen ja suora, yksi pieni ylämäki sattui alkumatkaan. Etukäteen jo tiesin, että matka tulisi olemaan tietty pätkä tietä ja samaa reittiä takaisin.

Tätä maisemaa sai ihalla paluumatkan.

En juuri ehtinyt muiden kilpailijoiden numeroita katsella ja miettiä ketkä omassa sarjassani juoksivat. Keksityin omaan suoritukseen niin totaliisesti, että vaikka musiikki soi korvissa, yhtään en muista mitä musiikkia olen kuunnellut. Muutaman kerran matkan aikana meinasi tulla paniikki. En jaksakaan juosta, ottaako nyt henkeen? Onko syke liian korkea? Mutta kyllä mä jaksoin. Koko matkan juoksin


 Ei se nyt vielä mikään kova juoksuvauhti ollut, mutta juoksin kuitenkin. Toisella puolen maapalloa. Auringonpaisteessa ja tuulessa Puolimatkan käännöksen jälkeen välillä ihailin jopa rantamaisemaa. Ja sitten taas paniikin iskiessä suljin silmät ja kuvittelin itseni turvalliseen Leppävaaran lenkkipoluille. Ja lopulta, näkyi maali. Johon pystyin vielä vähän kiristämään vauhtia.

Maaliin päästyäni joukkuetoverini Pinjan kasvot loistivat ilosta jonka hän jakoi kanssani onnistuneesta suorituksestani. Mä tein sen, juoksin 5 kilometriä toisella puolen maapalloa. Olin muuten luultavasti ensimmäinen suomalainen sydän/keuhkosiirrokas nainen Suomesta joka kyseiseen matkaan edes osallistuu, saati juoksee koko matkan.

Kuva kertoo enemmän kuin sata sanaa. (Kiitos Pinjalle hetken ikuistamisesta)

 

 

 

 

 Ja kuten jo ennalta uumoilin, mitalia ei kisajärjestäjiltä tullut, mutta sitäkin suurempi voittaja olen itselleni. Lopullinen aika taisi olla 32.11. johon olen erittäin tyytyväinen. Omassa sarjassani olin siis 4. Hyvä minä!  Niin, että tehkääpä sama perässä. Voittakaa itsenne, se on se suurin taisto.

Illalla toki palkitsin itseni kaksilla uusilla trikoilla, jotka on kyllä niin hienot, ettei kellään meidän Fressissä ole yhtä komeita. Kyllä taas kelpaa treenata ensi vuoden EM-kisat mielessä.