"Hei Beibi mennäänkö uimaan"- eli Vilnan kisat osa 2.

Sunnuntaina oli minulla ensimmäinen kisapäivä. Unet jäi vähän lyhyeksi, kun lähtö hallille oli aikaisin aamulla. Minun lisäkseni Suomen joukkueesta osallistui uintiin vain yksi kilpailija, Pertti Salminen,  joka oli konkari monen vuoden ajalta. Hän jakoi avuliaasti minulle käytännön vinkkejä kisajärjestelyistä. Mukanamme oli myös muutama kannustaja muun Suomen joukkueen puolustaessa lentopallon mestaruutta.

 Tässä sitä vielä ihmetellään mitä tuleman pitää.

 

Kun pääsimme hallille, odottelimme ja ihmettelimme hämillämme mitä tapahtuu ja missä.

Lopulta saimme avaimet vaatekomeroihin ja lähdimme kohti pukuhuoneita. Altaalle siirtyessä juuri kukaan ei pesytynyt, mikä järkytti meitä hygienisiä pohjoismaalaisia. Norjalaiset kanssakilpailijani olivat ainoat kunnolla peseytyneet. He myös vaihtoivat jo muutaman sanan kanssani ja olivat muutenkin hyvin ystävällisiä. Houkuttelivat minua myös omaan kansainväliseen viestijoukkueeseensa, johon alustavasti lupauduinkin.

Seuraavaksi hämmentyneinä odottelimme, startti-listoja. Muutaman kerran kävin altaassa toki treenaamassa myös. Heikotti, jännitti, ahdisti. Sitä alkoi miettiä mihin soppaan sitä on lusikkansa laittanut. Sarjassani uivat 2 mukavaa norjalaista ja hollantilainen MM-uimari, jonka mahtavia suorituksia olinkin jo stalkannut. Pitkällisen odottelun ja panikoinnin jälkeen oma lähtöni kuulutettiin.

Päätin aloittaa altaasta, toisin kuin kaikki kanssakilpailijani. Taisi sydän hakata jo tuhatta ja sataa ennen startti-vihellystä.

Alku lähti paniikista hhuolimatta hyvin. Hieman ennen tosita päätyä (uimme siis 25 metrin altaassa ennakkotiedoista poiketen), hätäännyin entisestään, tuntui ettei happi riitä. En luottantukaan itseeni tarpeeksi.  Käännyyttyäni näin kaikki kanssakilpailijani jo kaukana, lähellä maalia.
 Pienen hetken olin aikeissa luovuttaa, tuntui, että hukun siihen paikkaan, en pysty uimaan vetoakaan, mutta jokin ääni sisälläni käski uida loppuun, vaikkapa sitten huonolla tekniikalla, pää pinnalla.

En missään vaiheessa kuvitellut pärjääväni kanssakilpailijoilleni, mutta olin pettynyt omaan suoritukseeni, koska panikointini pilasi sen. Tavoitteeni, kun oli uida oikeaa rintauintia koko matka, ei pää pinnalla. Koin oloni niin huonoksi, että vetäydyin selkäuinnista. En halunnut tuntea tuota hätää ja paniikkia jonka olin kokenut rintauinnissa. Pahoitellen peruin myös yhteistyön kansainvälisessä viestijoukkueessa norjalaisten kanssa.

Välittömästi kisan jälkeen koin vain ahdistusta ja harmia, että olin panikoinnillani oman suoritukseni pilannut. Uhosin jo Suomen joukkueelle, että kisauintini olivat siinä. Tällä hetkellä en osaa sanoa, mitä tulevaisuudessa teen uintiasian kanssa. Sen verran tiedän että treenimuotona uintia jatkan, toistoja toistoja, toista ja varmuutta. Ja käyhän se aerobisesta harjoittelusta kuitenkin, mutta kisoihin. EM- saatikka MM-kisoihin lajivalintoja harkitsen uudemman kerran.

Iltapäivällä oli vielä ohjelmassa "planting of Hope Tree", eli toivon puun istuttaminen. Lähdimme Super-Marjon kanssa mielenkiinnosta katsomaan, kun emme päässeet enää lentopalloilijoita finaaliin kannustamaan. Käytännössä meidän vietiin bussilla (hollantilaisten kanssa) kaupungin laitamille sairaala-alueelle odottelemaan hämmentyneenä p

Tuo kisapäivä opetti paljon. Sen, kuinka tärkeää on luottaa itseensä. Sen, että Norjalaiset ovat mahtavaa porukkaa ja Hollantilaiset ovat ... niin no... hyvin erilaisia kuin suomalaiset. Sen, että peseytyminen ennen uima-allasta on monessa kulttuurissa aivan vieras asia (Enpä taida ulkomailla uimahallissa käydä) sekä käytännön juttuja uimakisoista.