Mää ja mun Raineri

Tänään olin taas tapaamassa Raineriani. Se on aivan mahtava. Parasta siinä on se, että se ei sano mulle, ettei osaa mua ohjata, vaikka olen varmasti maailman vaikein ohjattava. Hän ei myöskään koskaan vaikuta turhautuneelta, vaikka olen myös turhauttava treenattava.

Käymme yleensä hyvin monipuolista keskustelua treenatessa. Kuten jo aiemmassa postauksessa kerroin, olen todella sosiaalinen treenatessa. Tässä tavallinen esimerkkikeskustelu treenistä:
Traineri: Miten on treenit sujunut?
Minä: Ihan ok.
T: Miltä tuntuu? Onko nyt sopivasti vastusta?
M: Ihan ok.
T: Onko sulla mielessä jotain kysymyksiä? Mitä sä haluisit tehdä tänään? Onko jotain erityistä tullut mieleen?
M: Ei oo.

Edellisestä keskustelusta jäi yksi oleellinen asia pois. Useasti treenin aikana totean myös. "En osaa." "En jaksa, rusennun tähän koneeseen."  tai "Väärin meni taas". Ja näistäkin kommenteistani huolimatta trainerini jaksaa olla iloinen ja kannustava.

Sitten on vielä jutut, jotka vaan ajattelen. "Nyt menee hyvin, mutta odotas kun olen yksin täällä niin olen hukassa kuin lumiukko ja väärin menee." "Joo, en tiedä mikä tämä laite on tai mitä sillä tehdään, mutta näyttää kivuliaalta" ja "En tiedä tätäkään laitetta, avokkini yritti kerran jo neuvoa tätä, mutta en suostunut tekemään, koska näytän nololta."

Ja vaikka todellakin näytän nololta, niin trainerini ei naura minulle. Vahva ihminen henkisesti ja fyysisesti siis.

Tänään "kokeiltiin"  ylätaljaa ensimmäistä kertaa. Tai siis näin taisin sanoa trainerille. Paitsi, et olinpas tainnut joskus kokeilla kun niin tietäväisellä katseella tässäkin kuvassa.