Hiljaa! Mä treenaan!

Tänään tuli taas treenattua omaa saliohjelmaa. Siellä salilla näkee kaikenlaista porukkaa, ja kuulee myös. No eihän sinne toisia mennä vahtimaan, mutta toki silti näkee ympärilleen. Itse olen sitä tyyppiä, joka ei ole kovin sosiaalinen treenatessa.

Avokkini on rohkea mies. Hän lähtee yhä uudestaan kanssani salilla, ja ennen kaikkea yrittää jutella minulle siellä. Kiitokseski saa vihaisen katseen ja tiuskaisun. Ja silti lähtee mukaani aina uudestaan. Välillä hän on jopa uhkarohkea ja yrittää laukoa vitsejä treenatessani. Yleensä kuitenkin oppii virheestä ainakin hetkellisesti ja siirtyy tämän jälkeen toiselle puolelle salia oman treeninsä pariin. 

Kaikki eivät kuitenkaan ole hiljaisia treenatessaan. Olen jopa nähnyt ihmisiä juttelevan toisilleen salilla. Toki, koska olemme Suomessa he ovatkin varmasti tuttavia ennestään. Oma lukunsa on kuitenkin ähisijät ja huutajat, jotka haluavat varmistaa että koko sali tietää missäpäin treenaavat ja kovaa. Suomalaiselle, joka on tottunut puremaan huulta ja pitämään mölyt mahassaan tämä on hämmentävää. Mieleeni onkin herännyt ajatus, onko sosiaalisemman kultturin maissa salilla enemmän näitä mölisijöitä? 

Hämmentävintä on kuitenkin vieraat ihmiset, jotka tervehtivät minua salilla tai pukuhuoneessa. Enhän minä kaupassakaan tervehdi tutunnäköistä tyyppiä, jonka kanssa joudun vastatusten vihannestiskillä. En myöskään tervehdi naista jonka kanssa seison samalla bussipysäkillä joka arkiaamu. Tavallaan on kuitenkin ihan mukavaa, kun tutunnäköinen ihminen salilla tervehtii. Sillä hetkellä koen, että ehkä olenkin jollain omituisella tavalla oikeassa paikassa kaikkien maratoonareiden, mölisijöiden ja muiden treenajien joukossa.