Ensimmäiset askeleet kohti oikean rintauinnin saloja otin maaliskuussa apunani työpaikkani fysioterapeutti Äppä, jolle olin ohimenne maininnut tavoitteestani. Hyvä, että mainitsin, hänpä oli myös uimaopettaja ja muutenkin mahdottoman monipuolinen ja taitava löytämään, hoitamaan ja neuvmaan miten hoitaa mitä ihmeellisimmät jumit, joita välillä on matkalleni sattunut. Äpällä oli heti kova usko, että musta uimari tulee, vaikka kuulikin ensimmäisten treenien aikana kahdeksan kertaa, kun totesin "nyt mää hukun". Äpän opista jäi hyvät vinkit tekniikan harjoitukseen itsekseen treenatessa.
Tällä viikolla otin seuraavan edistysaskeleen. Mutta miten siihen pääsin, se on hämmentävää.
Kuntosalini Fressi lupasi auttaa minua projektissani ja tarjosi minulle 10 trainertapaamista kisoihin valmentautumista varten. Tiistaina oli ensimmäinen tapaaminen jo tutun Rainerini kanssa. Olin tulossa Meilahden hotellilta, jossa kurkkivat ultraäänellä mystistä rasvapattia käsivarrestani. Päätin sitten oikasta pyörällä, vähän eri reittiä, kuin tavallisesti.
No, luulis jo minunkin oppineen, ettei kannata minun suuntavaistolla lähteä oikomaan.
Tuli sitten kiire, kun noin hienosti oioin 7 kilometriä olikin 13,5 kilometriä. ja myöhästyin vielä sovitusta trainer-ajasta. Altaaseen päästyäni Rainerini tuli kertomaan "ilouutisen": Heillä on aloittanut uusi traineri, joka osaisi minua paremmin ohjata uinnissa, onhan hän sentään entinen kilpauimari. No, mulle se ei ollut iloinen uutinen. Mietin vaan, olinko niin epätoivonen tapaus, ettei trainerini minua haluakkaan ohjata. Pettymystäni nielien yritin seurata uuden trainerin ohjeita ja päätin mielessäni, että "Hitto, minähän otan tästä kaiken irti ja parhaani teen, että opin uimaan!".
Ja tämäkin traineri-Iita uskoi minun siihen pystyvän. uskoi enemmän kuin minä itse. Viimeistään trainerin sanoessa, että "vesi on meille luonnollisempi liikkumismuoto kuin pyöräily, päätin, että jos kerran pyöräilläkin osaan, niin miksen oppisi uimaan". Uimalasit oli vielä olleet käyttämättä, kuten myös uimalakki, mutta niitäki Iita kannusti käyttämään, jotta tottuisin. Ja lupasi jopa tulla altaaseen ensimmäisellä kerralla kun alan päätä pinnan alle laittamaan uidessa.
Keskiviikkona menin sitten Iitan kannustaman itsekseni taas uintitekniikkaa harjoittelemaan tavoitteena vähän totutella myös vedenalaiseen maailmaan. Ja tunnin kuluttua se tuntui jo lähes luonnolliselta. Puolet pienestä altaasta meni jo oikealla tekniikalla. Ja eilen koko allas. Hitsi, mää opin sen.
Uinti on vakavaa hommaa, niinkuin ilmeestä näkyy.
Tässä vaiheessa tietty joku jo miettii, että: "mitäs hittoa, tyyppi on ilmoittautunut uintiin kisaamaan eikä edes osannut uida." Mutta mä haluan tehdä sen oikein, ja lapsuuden epämääräsillä uintiopeilla se ei onnistu. Etenkään 20 vuoden täyden liikkumattomuuden jälkeen. Haaste itsessään tehdä jotain aivan uutta, ja näyttää ennen kaikkea itselle, että musta on siihen.
Kiitos Raineri, Äppä ja Iita. Hyvä kun te uskotte enemmän kun mää, vaikka ehkä sitä uskoa on tällä viikolla itseltäkin alkanut löytyä.
Tänään onkin ollut lepopäivä. Osittain eilisaamun sattumuksen takia, josta lisää lähiaikoina.
Ps. Mun Raineri ei hyljännytkään mua, vaan yhteinen taival hänenkin kanssaan jatkuu muihin lajeihin keskittyen.
No comments:
Post a Comment